27.12.2011

Atc-guide ja köysisooloaminen jäällä

Alkuun taas varoituksen sana: Luet köysisooloamiseen liittyvää artikkelia Internetistä, jonka on kirjoittanut yläköysivarmisteiseen ohjaukseen auktorisoitu henkilö eli köysitoiminnanohjaaja. Suomeksi: 100% epäpätevä. Jos artikkelin seurauksena päädyt jotain kokeilemaan, ja lopputulos on suvullesi epämieluisa, vastuu on valitettavasti sinun. Ja mikäli jonkun mielestä valmistajien ohjeiden noudattamatta jättäminen ja kaikenlaiseen epämääräiseen ja jopa mahdollisesti vaaralliseen toimintaan opettaminen on vastuutonta, se ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö tarvetta alla oleville systeemeille olisi - eikä tarvetta niiden puutteiden pohtimiselle. Atc-Guidea ei ole tarkoitettu tässä esiteltyyn tarkoitukseen. Varta varten soololiidiin valmistettuja tuotteita valmistaa esimerkiksi Wren Industries. Tässä ei käsitellä niitä. Jos et ymmärrä allaolevaa artikkelia kuin osin, lienee parempi pidättäytyä sen esittelemien asioiden kokeiluista. 

Ensinnäkin, jos kyse on virkistyskäyttöön tarkoitetusta yksin kiipeämisestä, eikä pakotetussa tilanteessa yksin kiipeämisestä (onnettomuus), en ole ihan varma että kumpi on turvallisempaa: köysisooloaminen kompleksin omavarmistusjärjestelmän kanssa, vai sooloaminen kokonaan ilman mitään - koska ilman varmistuksia taso pysyy ainakin tarpeeksi matalana. Mutta palaan tähän myöhemmin, ja ensin mietin sitä itsensä varmistamista. Ja nyt kun puhun vapaakiipeilystä, tarkoitan ensisijaisesti jäätä, koska olen käyttänyt ao. systeemiä vain sillä alustalla. 

Syitä yksin kiipeämiseen voi olla monia: kaverit on töissä, jollain toisella reissulla tai vaikka darrassa. Tai sitten joudut väkisin tilanteeseen jossa olet yksin - kyllähän sille köysipartnerille voi reitilläkin sattua kaikenlaista ikävää. Anyhow, joskus ylös pitää liidata omin avuin, ja vapaakiipeilyn köysisooloon tarkoitettu varmistusväline Silent Partner maksaa parihunttia eikä sulla sitä olisi ollut siellä reissussa mukana kuitenkaan. Joten mikä avuksi? Teknomiesten käyttämä siansorkka ei vapaakiipeilyssä toimi, koska sen löysääminen vaatii käytännössä kaksi kättä, mikä on vähän liikaa, kun optimi olisi nolla kättä. Mulla on kokemusta myös modatusta Grigri 1:stä, mutta sillä on samat miinukset kuin tällä systeemillä, jonka lisäksi sen toiminta jäisellä ysimillisellä voi olla vähän sketchyä. Grigri 2:n modaamisista en ole kuullut.

Atc-guiden voi rigata siten, että et tarvitse yhtään kättä syöttääksesi itsellesi köyttä, mutta se silti lukittuu jos tiput. Guidea käytetään tietääkseni myös sorkan korvikkeena teknosoolossa, mutta sen autoblockina belay-looppiin kiinnittäminen ei riitä vapaakiipeilyssä - silloin laite on lukossa aina kun sitä löysää tarvittaisiin. Ratkaisu tähän on kiinnittää se köyden lukitseva sulkurengas rintavaljaisiin. Tarvetta ns. oikeille rintavaljaille ei ole, vaan esim. Parisien baudrier riittää mainiosti, koska rintavaljaita ei tässä tapauksessa ole tarkoitettu mihinkään muuhun kuin sulkkarin pitämiseen irti atc:stä.



Käytän belayloopissa mieluiten sulkkaria, joka estää cross-loadingin (esim. DMM Belay Master): yksi huoli vähemmän järjestelmässä, joka on muutenkin aika täynnä arvaamattomia tekijöitä. Lukitseva sulkurengas asettaa Guiden ylösalaisin roikkumaan, ja köysi juoksee järjestelmän läpi nätisti tehden yhden ainoan 180 asteen käännöksen. Homma toimii miltei ihanteellisesti, kunnes katsotaan niitä huonoja puolia:

Jos tiput pää edellä, atc ei lukitukaan: rintavaljaiden sulkurengas estää atc:n kääntymisen oikeaan asentoon. Lukitsevat kulmat on helppo kokeilla itse, mutta en valitettavasti ole onnistunut rigaamaan tätä siten, että molemmat ehdot täyttyisivät - eli se, että köysi juoksisi itsestään, ja atc lukittuisi kaikissa kulmissa. Rintavaljas-sulkurenkaan etäisyys atc:stä määrittelee lukittautuvan kulman suuruuden, eli mitä alempana se roikkuu, sitä suuremmassa kulmassa atc lukittuu, mutta sitä huonommin köysi juoksee läpi kiivetessä. Jos se on tarpeeksi alhaalla, tilanne on sama kuin jos se ei olisi rintavaljaissa kiinni ollenkaan.

Pää edellä tippumisen ongelma on myös modatussa Grigrissä ja käsittääkseni myös Wrenin Soloist:ssa, Silent Partner taitaa olla ainut jonka mekaniikka on niin tyystin erilainen että se toimii joka suuntaan.

Tämän lisäksi, kun olet tarpeeksi ylhäällä, eli kun varmistettu puoli köydestä alkaa olla painavampi kuin löysä puoli, niin köysi alkaa todennäköisesti juoksemaan väärään suuntaan - eli sinulla on äkkiä järjestelmässä 20 metriä löysää, jos et ole tätä ottanut huomioon.

Nämä molemmat ongelmat on kierrettävissä jotenkuten. Pää edellä tippumisen pysäyttää se, että olet haalinut löysän pään köyttä valjaisiisi sopivan mittaisiksi katsomillasi luupeilla. Esimerkiksi viiden metrin luupit, ja jokainen on järjestyksessä siansorkalla toisen puolen jatkoissa kiinni. Edetessäsi vapautat sorkkia jatkoista yksikätisesti, jolloin jatkot vapautuvat muuhun käyttöön. Jos tiput pää edellä, tiput maksimissaan sen seuraavassa luupissa olevan metrimäärän, jonka jälkeen jatko oletettavasti repeää irti varustelenkistä ja päätyy sorkkineen atc:n suuhun. 


Sekä luupit, että muukin köysiclusterfuck on parempi pitää kiivetessä samalla puolella jolla jatkotkin ovat, eikä jalkojen välissä - silloin luuppien sisään astuminen on aika todennäköistä ja luuppaat helposti reiden ympäri, kun köysi pikkuhiljaa vähenee luupissa. Luuppeja voi säätää aina sopivalla kohdalle sattuvalla hyllyllä, ja tehdä vaikka lyhyempiä luuppeja jos näyttää siltä, että kiipeily vaikeutuu. Ja tottakai valitsemallasi reitillä on hyllyjä - ethän sä nyt mitään vaikeeta tällaisella virityksellä lähtisi kiipeämään.

Toinen ongelma, eli köyden juokseminen väärään suuntaan, on ehkäistävissä siten, että esim. puolessa välissä tai niillämain, kun köyttä alkaa olemaan ulkona tarpeeksi jotta sen paino riittää vetämään toista päätä - niin tehdään ylimääräinen kierros siihen bomberipiissin jatkoon, jonka juuri porasit seinään. Ylimääräinen kierros kannattaa köyttä jonkun verran, ja toivottavasti estää väärään suuntaan valumisen. Samalla se toki lisää ko. piissiin tiputtaessa siihen kohdistuvaa iskua, joten parempi että se on sitten todella hyvä. Näitä extrakierroksia voi sitten ylempänä käyttään tarpeen mukaan jos tuntuu siltä, että köysi alkaa valumaan. Saman asian ajaisi varmaan myös jokin tekninen apuväline, esim. tibloc, jos niitä on ylimääräisiä saatavilla. 


Jätän tässä nyt käsittelemättä muut köysisooloamiseen liittyvät asiat, koska en lähtökohtaisesti kirjoita tätä  opetustarkoituksessa, vaan siinä tarkoituksessa että haluaisin tietää muita, toivottavasti testattuja jäälle sopivia järjestelmiä. Lisäksi oon enemmän kuin kiitollinen jos joku kiinnittää huomiota yllämainitun systeemin epäkohtiin, joita varmasti vielä löytyy lisää. Oon käyttänyt ainoastaan 9.1mm ja 9.2mm köysiä, ohuemmista tai paksummista tässä käytössä ei ole kokemusta.

Atc-guidea ei missään nimessä ole tarkoitettu liidipudotuksen pysäyttämiseen autoblockina, vaan sen tarkoitus on yläköydellä varmistaminen. Se huomioonottaen, sellaisen sulkurenkaan käyttö belay-loopissa joka pysyy asennossa on mun mielestä entistäkin oleellisempaa - Guiden kun saa jumiin aika moneen huonoon asentoon. Teippaaminen toimii tietenkin myös.

Kokonaan oma asiansa on sitten tietenkin se, että onko tässä mitään järkeä. Jäällä tippuminen liidissä on lähtökohtaisesti jo todella huono juttu, silloinkin kun alhaalla on varmistaja joka osaa sinut pelastaa. Yksinään pannuttaminen ja loukkaantuminen itse itseään varmistaen kuulostaa vielä valtavasti pahemmalta, ja tällä järjestelmällä on vielä se huono puoli että pää edellä lähtiessä matka on normaalia pidempi. Tajuttomuus yksin keskellä jääputousta not good no? 

Pää edellä tippuminen ei ole valitettavasti edes kovin harvinaista jäällä, koska ainut hyväksyttävä syy mun mielestä jäällä tippumiseen on se, että molemmat hakut lohkeaa irti jäästä samanaikasesti. Tällöin ylävartalo lähtee tangentin suuntaan ja jos rauta vielä sattuu puremaan kiinni, niin teräsmiehenä mennään. Ja se on ainut hyväksyttävä syy mun mielestä siksi, että jos olet niin huonossa kunnossa, että et jaksa roikkua jäähakussa tilanteessa kuin tilanteessa valitsemallasi reitillä, olet täysin väärällä reitillä ja sinun olisi pitänyt valita jotain loivempaa - siitä puhumattakaan, että olisit siellä köysisooloamassa, tai ylipäätään liidaamassa. Joitakin harvinaisempia sattumuksia voi ehkäistä liisseillä, joista ranneliissit lienee turvallisin vaihtoehto. Napanuorat eli tetherit on kuulemma myöskin joskus jonkun tippumisen pysäyttäneet, mutta en luottaisi siihen kyllä pätkääkään.

Kuten alussa totesin, ja loukkaantumisen riskit huomioonottaen, en ole oikein muodostanut vielä mielipidettä siitä, kumpi on turvallisempaa: köysisooloaminen vai sooloaminen kokonaan ilman mitään. Kumpikin on vapaaehtoisesti tehtynä vähintäänkin kyseenalaista, mutta niin taitaa olla jääkiipeilykin. Kumpaakin silti jotkut tekevät. Köysisoolossa on vain se huono puoli, että saatat eksyä kiipeämään jotain liian vaikeaa, ja pakittamiseenkin voi olla suurempi kynnys kun on varmistusjärjestelmän luoma mielikuva päässä jonkinlaisesta turvallisuudesta. Tosiasiallisestihan olet tottunut siihen, että kun olet köydessä kiinni, niin olo on heti tukevampi vaikka tietäisit että köysi ei ole kiinni yhtään missään - sitähän se short-rouppaaminenkin on, häh?

Soolotessa asian todellinen luonne on selkeämpi, ja marginaalit pysyy suurempina - ja täten koko toiminta voi olla turvallisempaa. Parhaassa tapauksessa päätät putouksen juurella lähteä kotiin, kiipeämättä metriäkään.

19.12.2011

Lynxit ja mörketideniä kuvina


Pimmeetä ja märkää, nyt on kaamos makkeimmillaan ja otollinen ajankohta vaikka itsensä viiltelyyn jos sellaisesta tykkää. Onneksemme olemme pitäneet itsemme aktiivisina huonokuntoisilla rapakivikoilla ympäri lääniä, ja alkaahan tuolla Posion suunnallakin jo talvelta näyttämään. Piissistä roikkumisen lisäksi kerkesin vähän koeajamaan uusia Lynxejä, ja nyt en siis puhu mistään kelekoista - vaan noista jutuista joita turistit tykkää tolppakengiksi kutsua. Hyvin pelittää, mutta mitäpä sitä muuta voisi olettakaan jääraudoista jotka on vedetty suoraan paketista? 

Lynxihän käsittääkseni korvaa M10:n tulevaisuudessa, joten turha sitä lienee siihen vertailla. Parempi se on siinä mielessä, että siinä on vakiona kestävän oloiset antibotit ja se on kevyempi rauta. M10:n lisävaruste-botithan on täyttä kuraa ja kestää ehkä kuukauden tai kaksi käytössä. Lisäksi nilkkaremmi on helpompi avata kuin M10:ssä, koska siihen on lykätty pala nylonia josta lukko on helppo vetää auki. Hyvää dissainia on myös se, että antibotti on rakennettu mono-setupille siten, että kärkipiikki on "off-axis" eli lähempänä isovarvasta eikä kengän kärjessä. Kärkipiikki on ohuempi kuin edeltäjässään, mutta onko sillä vaikutusta kestoon tai läpäisyvyyteen jää nähtäväksi - nolla-asteisessa jäässä vähän paha sanoa. Sen verta tuli kuitenkin selväksi, että softshellin se läpäisee tosi kiitettävästi. 

Joulukuun alun kuvasatoa:

Kapeat dyneemaslingit pääsee todella oikeuksiinsa jalkalenkkeinä jäärautojen kanssa... not. Mutta positiivista on kuitenkin jos ne saa käyttökuntoisina kotiin asti. 

Vapaakiipeilyn huumaa.

 Dennis rännittää scheisse-kuluaarissa.

Hei, osaako joku venäjää? Posion pelastuslaitos sponssasi pelastusahkion Korouomaan, ja tein siihen tuon ulkomaankielisen kyltin viereen - venäjänkäännös vaan on katsokaas Googlesta.  Eli jos joku pystyy varmistamaan, että siinä edes suurinpiirtein lukee sama mitä englanniksi niin hienoa. Iso kiitos pelastuslaitokselle ahkiosta!

Neiti mixdead ja Ruskea virta iltahämärässä. Aika paljon menee muuten vettä paikoin tuolla kallion ja jään välissä, kannattaa suhtautua kunnioituksella: ihmisiä on hukkunut jääkiipeillessä - siis ihan oikeasti, tippumalla jään ja kallion väliin. Jokatapauksessa irtonaista on, eikä ihmeitä tapahdu suuren virtaaman putouksilla ennen kuin tulee taas kunnon yöpakkasia eli kymppiä ja semmosta.

 Lynxin koeajolla.

 Illan vikat hitaat.



8.12.2011

Paremmilla apajilla

(c) Riku Lavia

Lähdimme itsenäisyyspäiväksi kasvihuoneilmiötä karkuun Ruotsiin. Storalla oli majatalon respan mukaan lämpimin alkutalvi 30 vuoteen, mutta Storalla sekin tarkoittaa sitä, että lämmöt olivat olleet vähän väliä pakkasella. Edellisen viikon havaintohistoria näytti melkein -20 yölämpöjä, joten selvää oli että jossain sitä jäätä on pakko olla.

Stora on perinteisesti kai enemmän loppukauden paikka: ydintalven kylmyys ei enää haittaa ja jäät ovat saaneet rauhassa muodostua koko kauden, mutta alkukaudesta tämäkin paikka on mun mielestä todella hieno. Lumiturvallisuutta ei tarvitse miettiä, koska lunta ei käytännössä ole, ja jää on vielä tuoreen sitkasta. Putouksetkin on mun mielestä jotenkin esteettisempiä tummaa kalliota vasten kuin lumen ympäröiminä. Joo, ja ei tosiaan tarvii jonottaa putouksella.

Kiipesin ekana päivänä Miran kanssa Grevinnanin (~250m), mutta jään märkyys aiheutti sen, että kiersimme kaiken vähänkin jyrkemmän aina sivustan kautta. Grevinnanin näkeminen vahvisti sen, mitä olin vähän uumoillutkin: kaikki jyrkempi jää on todennäköisesti sohjoa ja läpimärkää, ns. sorbettia, mutta loivemmilla alustoilla vesi saa rauhassa jäätyä valuessaan hiljempaa. Tämä on ollut myös koko alkukauden tilanne Korouomassa, mutta parempaa se loivakin jää on kuin ei jäätä ollenkaan.

Toisena päivänä lähdimme nelistään Miran, Denniksen ja Gorakin kanssa kohti ränniä, jonka ajattelimme olevan Nästan Alpint (~400m). Kiipesimme kuuden rappelin edestä loivahkoa jäätä ja lunta, jonka profiilia rikkoivat paikoin jyrkemmät märän jään kohdat. Vaikka kiipeily jatkuikin pimeälle asti, oli meno kokoajan todella stressitöntä ja kivaa: ei ollut kylmä, ei satanut luntakaan, mikä noissa ränneissä aina vähän ahdistaa, eikä ketään oikein vituttanutkaan. 

Kaikinpuolin siis fin dag ute i naturen - eikä sitä pilannut todellakaan se, että iltaisen topotuokion jälkeen totesimme olleemme noin puoli kilometriä väärässä paikassa. Mulle ei ainakaan mahtunut kaaliin se, että Nästan Alpint onkin se reitti, jonka kaksi ensimmäistä kp:ta on selkeästi pystympää jäätä, ja loppu on lentokenttämäisen loivaa vetämistä tunturin toppiin. Se ei vaan jotenkin sopinut nimeen, niin emme kyenneet sitä siihen sijoittamaankaan - vaikka itse putoushan näkyy kyllä todella selkeästi tielle ja lähestyminenkin on melkein niin lyhyt kuin mitä topo sanoo. Nythän kiroilimme sisään haikatessa topontekijöiden huumorintajua, kun olimme haikanneet melkein 2 tuntia hyvällä sykkeellä ja lähestymisen piti olla 35min. Kiipesimme jokatapauksessa meidän mielestämme oikein hyvän ja vaihtelevan reitin, ja oululaiset vahvistivat mielipiteemme seuraavana päivänä Ullan säestyksellä. Ränni on Mjuka Lavinkyssarin selkeästi näkyvästä pääputouksesta noin 500 metriä kiipeilijän oikealle, ja kiipeily oli max 80 asteista lyhyillä pätkillä - myöhemmin kaudella varmasti vielä loivempaa.

(c) Riku Lavia

Toinen autokunnistamme oli edellisenä päivänä tehnyt tuloksekkaan scouttausreissun, ja illalla kuvat nähtyäni aloin vaatimaan, että meidänkin automme menee sinne heti seuraavaksi. Tätä "uutta" kanjonia, tai kattilaa oikeastaan, ei ollut topoissa, enkä ollut ikinä kuullut siitä - se ei myöskään ole Storan päätien varressa, joten sitä ei ohi ajamallakaan oikein huomaa.  Noin tunnin lähestymismarssia aloitellessamme en ollut näkemästäni vielä täysin vakuuttunut, mutta parinkymmenen minuutin tetsauksen jälkeen mulle alkoi olla selvää, minne haluaisin jatkossa tulla kiipeämään.

Saavuimme syvään kattilan malliseen kanjoniin, jonka perällä pauhasi yläpuolisesta järvestä valuva koski. Putous ei ollut vielä läheskään jäätynyt, ja vesihöyry täytti ilman aina välillä tunnelmallisesti. Jokapuolilla kattilan jyrkkiä seiniä tuli alas jäätä hyvin monenlaisissa eri muodoissa: puikkoina, verhoina, släbeinä ja jopa vähän läskimpinäkin putouksina. En yhtään yllättyisi vaikka vesiputouksen takaa paljastuisi sitä kovassa hypessä olevaa spray-iceakin...  

Viereisen tunturin itäfeissillä roikkui niin isoja ja julman näköisiä systeemeitä, joskin keskeneräisiä, että jostain taaempaa kuului yli kymmenen vuoden kokemuksella ääni: "tää on ehkä päräyttävin jääkiipeilypaikka minkä oon ikinä nähnyt".

Ja ihan sairaan hyvältä siellä näyttikin. Tällaiseen paikkaan päätyminen ensimmäisten joukossa on vähän niinkuin jotain sellaista, mikä mun mielestä kiipeilyssä on parasta - ymmärrys siitä, että hei, täällä on tekemistä todella pitkäksi aikaa, ja että mulla on suhtkoht hyvät mahdollisuudet tänne tulla, jos keli vain antaa myöten. Niin, ja mikä parasta, kaikki jää lienee todellakin neitseellistä, jos nyt niin voi sanoa.

Kerkesimme ihmettelyltämme kiipeämään kattilassa vain yhden puolitoistapitchisen lirun, joka tosin kasteli mut munia myöten ja sai Miran huutamaan verenkierto-ongelmiaan, mutta olin silti ihan super-innoissani - se paikka ei ollut vielä puoliksikaan "valmis", se on sitä vasta hieman pidemmän pakkasjakson jälkeen - ja silloin mä haluan olla siellä! 

(c) Riku Lavia
Vesiputous on ylemmässä kuvassa Mirasta satojen metrien päässä. Alemmassa kuvassa vesiputous on kuvattu vähän lähempää, mutta mittakaavaa on hyvin vaikea arvioida. Vettä tuli jokatapauksessa niinkuin Imatran koskesta.

(c) Riku Lavia


Niinkuin yleensä, kuvat ei oikein tee oikeutta. Tuon vaaran toisella laidalla näkymättömissä on semmonen feissi, että oksat pois. Haikkauksen aikana nähtiin usvan seasta välillä sellasia juttuja, että pelkkä ajatus alkoi pelottamaan.

(c) Riku Lavia


Mirasta parisataa metriä alempana näkyy vesiputouksen joki.

(c) Riku Lavia

(c) Riku Lavia
Minä ja Mira laskeutumassa Grevinnanilta. 

(c) Riku Lavia
Nimeämätön ränni sunnuntaina.



Mira topissa, taustalla Gorak bounssaa meidän rappeliständiä.

(c) Riku Lavia
 Dennis käy kierroksilla seuraavan päivän lähestymisellä.

(c) Riku Lavia
Vauhdin hurma ei ehkä välity tästä kuvasta mutta persesladittaminen on silti siistiä.

(c) Riku Lavia
Puolet meidän kolmen hengen illallislihoista.


 Tämä ruutu on itseasiassa kotikonnuilta, mutta ei ollut vielä päässyt kamerasta pois.


Mira Grevinnanilla.


Kotiinpaluupäivän vikat metrit.


  

25.11.2011

Pari pientä prinsessavinkkiä talviretkeilyyn

Talviretkeily on hyvillä kamppeilla mun mielestä melkein yhtä mukavaa kuin kesäretkeilykin, mutta parilla pienellä jutulla on mun mielestä ratkaisevan iso merkitys mukavuuden maksimoinnissa. Kurjuudenkin maksimointi on mun mielestä ihan jees hommaa kun puhutaan kiipeilystä, mutta siinä vaiheessa kun ollaan alhaalla ja punkkupullo narahtaa auki, silloin mä diggaan että on luxusta. Kun alhaalla on mukavaa, on myös vähän parempi sauma saada seuraavasta päivästäkin jotain irti.

Näillä lähtee, ja todellakin voittaa kotiolot:


1. Thermarest-tuoli

Jos sulla on Thermarestin makuualusta (niinkuin sulla todennäköisesti on jos nukut yli 30 yötä vuodessa ulkona), niin siitä saa viidenkympin lisävarusteella aivan loistavan retkituolin. Ainakin meikäläisen nuorena murtuneella selällä on todella ikävää olla nojaamatta mihinkään koko iltana, ja lisäksi tämän voi jättää alustan päälle nukkuessakin, jolloin se suojaa itse alustaa. En lähde ilman tätä minnekään, paitsi silloin kun oon auton vieressä yötä. Silloin käytän tietenkin kunnon tuolia, jossa on kaljapulloteline.


2. Puffy pants

Kylmällä kelillä varmistaessa lämpöhousut on mahtavat kuorien päällä, mutta parhaimmillaan ne on mun mielestä etenkin illalla, kun tulee takaisin leiriin ja vaihtaa märät kuoret kokonaan kuitu-/untuvavaatteisiin. Leireillessä on mun mielestä mukavuuden kannalta ensisijaisen tärkeetä että vaatteet hengittää - ja niidenhän ei tässä vaiheessa tarvii enää vettä pitää yhtään. Lämpöhousuihin jää aika helposti koukkuun, joten kannattaa miettiä ennenkuin kokeilee. 

3. Sandaalit ja villasukat

Samasta syystä kuin vaihdan kuoret pois illalla, haluan kiipeilykengät kiipeilyn jälkeen mahdollisimman kauas jaloista. Kevyin ja toimivin ratkaisu on mulla Crocsit tai vastaavat sandaalit villasukilla. Kannattaa kokeilla ennenkuin tuomitsee liian kylmäksi! Jos jalat on olleet 12 tuntia kalvotetuissa kengissä, ne todella tuntuu ja näyttää siltä että ne vois tarvita vähän happea. 

4. Kemialliset lämppärit

No jos ne yksikerroskengät ei sitten ole olleet jalassa koko iltana, eivätkä täten ole ruumiinlämmöllä yhtään kuivuneet, ne voi olla tietenkin vähän vaikea saada jalkaan seuraavana aamuna. Paras ratkaisu on tietenkin nukkua kenkien kanssa, eli ensin lumet harjataan mahdollisimman tarkkaan pois ja sitten nukutaan kengät makuupussissa (muttei jalassa) - mutta jos tykkää että yöllä on vähän enemmän tilaa, voi jättää kengät ulkopuolelle ja laittaa niiden sisään kemialliset lämppärit. Lämppärien tehosta riippuen kuivumistakin saattaa tapahtua, mutta vähintäänkin ne on lämpöiset ja sulat aamulla - eli ne saa ainakin jalkaan. Huomioi ostaessa lämppärin toiminta-aika.

Jos ei tohdi tuhlata eurojaan kertakäyttöisiin lämppäreihin, voi varustautua myös kahdella puolen litran limupullolla. Aamulla keittää pullot täyteen vettä, ja pullot kenkiin vartiksi. Lopputulos on miltei sama, mutta lämpö ei yleensä riitä kärkiin asti. Mutta kengän kaula sulaa jokatapauksessa, ja sen saa taas jalkaan. 

5. Aluspaita, jossa on huppu. 

Tää on kanssa asia, jota ilman ei enää pärjää kun sitä kerran kokeilee. Tarvittaessa pipon alle/päälle nykäistävä aluspaidan huppu lämmittää valtavasti ja mahdollistaa vähän monikäyttöisemmän pukeutumisen - pelkällä Buffyllä pärjää pitkälle, jos voi tarvittaessa vetää aluspaidan hupun päähän. Eli liikkuessa on viileämpi ja paikoillaan ollessa lämpimämpi, jos verrataan siihen että on yhdellä pipolla liikenteessä. Toimii myös nukkuessa, koska pään ja kaulan seutu on kuitenkin eniten alttiina kylmälle makuupussissa. 

6. Tää viimeinen menee jo aika pahasti prinsessoinnin puolelle, mutta oon tänä talvena alkanut käyttää ranteenlämmittimiä kiivetessä. Ranteethan on yleensä aika alttiina kylmälle, jos tykkää kiivetä ohuilla hanskoilla, koska ne on yleensä myös lyhyitä. Viime kausi menikin marraskuusta maaliskuuhun oikea ranne teipeissä, koska tulehdutin sen Storalla ja se ei päässyt parantumaan ennen kesää. Tätä ehkäistäkseni hankin perus tennikseen tai salibandyyn tarkoitetut hikinauhat, mutta katoin että on semmoiset mitkä on suurimmaksi osaksi synteettisiä, jotta kestävät kosteutta. Ne on yllättävän kivat ihan kiipeilyn jälkeenkin, eristää tosi hyvin hihansuun josta yleensä aina tavalla tai toiselle ilmaa virtaa ees sun taas.

Niin, ja mikä se on se prinsessaindeksi tänä kautena? Se selvinnee huomenissa putouksilla, jotka on olleet melkeen viikon verran plussalla.

21.11.2011

Skraaps skraaps bang bang 2011

Kävin tsekauttaa alppien vaihtarin kanssa jäätilannetta - aika kuivaa on vielä, etten sanoisi. Sitä voisi kuvitella että sateinen syksy korreloisi jotenkin valuman kanssa, mutta varsinkin Korouomassa asia ei tunnu olevan niin yksinkertainen. Enemmänkin tuntuu siltä, että kanjonin yläpuoliset suot varastoivat vettä useamman vuoden, ja pullauttavat ne sitten ulos ennalta-arvaamattomana kautena. Optimaalisinta jään muodostumiselle olisi varmaankin paksu lumipeite heti alkukaudesta, mikä estäisi puroja jäätymästä kun putoukset jäädyttävä pakkanen lopulta saapuisi. Nythän tilanne on selkeästi erilainen: kaksi viikkoa sitten monin paikoin solisi vettä alas, mutta heti yhden -20 C yön jälkeen kaikki "pienemmät" hanat ikäänkuin menivät sunnuntaina kiinni ja vettä ei valunut enää mistään.

Kävin katsomassa Korolta viikonloppuna ainoastaan Sikariportaan ja pari muuta "juttua", mutta etenkin Sikariporras näytti siltä niinkuin siinä ei ikinä olisi vettä valunutkaan - rutikuivaa släbiä ilman vettä missään muodossa. Nykyisellä 5 päivän sääennusteella en kyllä ottaisi ruuveja mukaan ensi viikonlopuksikaan, mutta jos 10 päivän ennuste pitää paikkansa, niin kyllä mä ne jo itsepäisyyspäivälle pakkaisin. Isommat putoukset on kuitenkin valumiensa puolesta ihan eri planeetalta kuin länsipään systeemit.

Lähempää kotoa löytyi onneksi kuitenkin tekemistä viikonlopuksi, eli ns. pohjois-boreaalista luomukiipeilyä skotlantilaisella jälkimaulla.



Minne mun pitikään ajaa?


  
Heillä ei alpeilla kuulemma tällaista jääkiipeilyä olekaan!

No ei varmaan, meikäläisen kiipeilyn syvintä ydinasiaa on nimittäin pajujen katkominen lennossa ja jäätyneen lekasoran hakkaaminen silmät täynnä jäkälää.

4.11.2011

Myöhäisen talventulon aiheuttama kiipeilystä kirjoittamisen vaikeus


Oon tykännyt lukea kiipeilykirjallisuutta niin kauan kuin oon kiivennytkin, ja pyrin aktiivisesti lukemaan myös sitä kaikkea, mitä kiipeilystä vähän nopeammalla tahdilla kirjoitetaan verkossa. Syy tähän on toki se, että mua kiinnostaa kiipeily, mutta yhtä suuresta syystä luen nykyään koska koitan oppia kirjoittamaan. Se ei suinkaan ollut Rollomixedin alkuperäisen olemassaolon syy, mutta koska narsismin lieventäminen bloggaamalla toimi vain jonkun aikaa, tajusin jossain vaiheessa että kirjoittaminen on yhtä helvetin vaikea taiteenlaji kuin kiipeilykin. Kun sen aloittaa, on samassa pisteessä kuin minä kiipeilyssä 10 vuotta sitten: innoissaan siitä, että kiipeää nelosen ketjuille, josta voi näyttää jotain extreme-käsimerkkejä - eli siis jotain mikä on onneksi kiipeilyssä multa nyt ohi (tai ainakin ne käsimerkit on) - mutta kirjoittamisessa ryven vasta siellä samalla aaltopituudella kuin mankkapussi, joka on ruuvisulkkarilla kiinni valjaissa, tai verenpaineverkkarit jotka on Rock Empiren valjaiden alla. No, supisuomalaiseen tyyliin en tietenkään koita sanoa, että olisin kehittynyt kirjoittamisessa, mutta kyllä mä koen olevani siinä ainakin kokeneempi  kuin pari vuotta takaperin.

Mun suuresti ihailemani silmälasipäinen perheenisä Englannista miettii tuoreimmassa verkkoartikkelissaan sitä, kuinka erilailla ihmiset voivat kokea saman reitin, vaikka olisivat olleet samassa köydessä kiinni. Mulle ehkä jopa yllätyksenä tulee se, kuinka paljon em. kiipeilijä on tuntunut aiheuttaneen närää entisten partneriensa kanssa - yksihän ei halunnut edes tulla mainituksi nimeltä herran tuoreimmassa kirjassa, vaikka kappale tekee partnerista nimenomaan sen sankarin. Muistaakseni myös Mark Twightin artikkeleita on joku silloinen partneri kommentoinut, että hänestä tuntui lukiessa siltä, kuin ei olisi ollut samalla reitillä ollenkaan. Tämä on mun olettamuksen mukaan asia, jonka eri puolet hahmottaa sitä helpommin, mitä enemmän on kokemusta kiipeilystä kirjoittamisesta.

Saku pyysi mua esilukemaan kirjoittamansa Storpilaren -jutun kiipeilylehteen, minkä mielelläni teinkin koska olin ollut samassa köydessä kiinni. Saku oli huolissaan siitä, että tykkäänkö mä kyttyrää siitä, kun tekstin perusteella Saku on kova jätkä ja hyvä kun muut edes pysyy hengissä. Luin tekstin, enkä oikein osannut jakaa Sakun huolta siitä - mun mielestä se oli tosi hyvä juttu, ja se että teksti käsitteli ennenkaikkea Sakun pitchejä oli kaikinpuolin odotettavaa kirjoittaja huomioonottaen. Mä olin omalta osaltani myös saanut kirjoittaa aiheesta, ja olinkin omaan tuotokseeni tyytyväinen, itseasiassa paljon enemmän kuin omaan kiipeilyyni ko. reitillä. No, Sakun huolestuminen oli varmaan ennenkaikkea kohteliaisuutta, mutta ei-kirjoittavan partnerin kanssa huolestumiselle voi aina joskus olla aihetta. Voisin kuvitella sellaisen kiipeilykaverin toivovan juttua enemmän todenmukaiseksi selvitykseksi tapahtumista, kuin joksikin subjektiiviseksi tunteiden kuvaelmaksi jota on höystetty parilla tarinankerrontaa jouduttavalla koukulla. Mutta kiipeilystä kirjoittamisessa on mulla ainakin selkeä mielipide sen suhteen, etten halua sen olevan mitään raportointia, tyylin "no me mentiin ja sit me vedettiin".

Mä oon aina kokenut, että jos mulla on jotain kirjoitettavaa kiipeilystä, niin se on sitten nimenomaan niistä subjektiivisista kokemuksista, eli siitä miten minä sen asian koin, ja miltä minusta tuntui. Syy tähän on ennenkaikkea se, että mun kiipeämät reitit ei ole tarpeeksi isoja, vaikeita tai vaarallisia, jotta niistä kirjoitetuissa jutuissa olisi sellaisenaan arvoa, ja toisekseen se, että mua on aina viehättänyt etenkin jääkiipeilyssä se, ettei numeroilla tee yhtään mitään - ja kuinka täysin erilaisia kokemuksia vitosen jää voi tarjota kun vaan olosuhteet muuttuu. Niissä kokemuksissa mä näen arvoa, ja oon hyvin satunnaisesti joskus ollut myös tyytyväinen siihen, mitä oon niistä onnistunut kirjoittamaan - vaikeinta onkin ehkä uskaltaa antaa arvoa omille tuotoksilleen edes yhtään, eikä sivulauseessa väittää että "no ne nyt vaan on jotain mitä on tullut tuperrettua sinne nettiin". Tiedän lohdukseni, että useampikin kirjoittava kiipeilijä on alistunut siihen tosiasiaan, että kirjoittaminen voi olla yhtä pitkä ja perselihaksia kuluttava oppimisprosessi kuin itse kiipeilykin, mutta punaviinin auttavasta voimasta on onneksi todisteita jo useammalta vuosituhannelta.

Niin, siis ajan kanssa oon  mielelläni joutunut toteamaan, että kirjoittaminen käy harrastamisesta yhtä lailla kuin kiipeilykin, ja kuten kiipeilyäkin, harrastaisin sitä ilman verkkoakin. Taiteen aloilla kehittyminen ei kuitenkaan ole yhtä suoraviivaisesti saavutettavaa kuin urheilun saralla, joten mun on hyvin vaikea arvioida siinä onnistumista. Mielelläni pidänkin sen asiana, josta suoritumisesta ei tarttisi stressata samalla tavalla kuin kiipeilystä, ja kehityn siinä jos kehityn. Rollomixedin onni on ollut myös se, että kiipeän paljon hyvien valokuvaajien kanssa, joista etenkin Riku on surutta ja varauksetta aina antanut ruutunsa mun hyödynnettäviksi - Rikun osuus hyvistä ruuduista on vuosien saatossa ollut  ehdottomasti suurin. Annan arvoa ehdottomasti myös sille, että mun kavereilla tuntuu olevan englantilaisia kovempi nahka vaikka niistä joskus vähän jotain veistelisikin.

Nyt voisin lähinnä enää toivoa, että pakkasta tulisi edes jonnekin, niin voisin joskus taas kirjoittaa kiipeilystä, enkä kiipeilystä kirjoittamisesta.
Posted in

25.10.2011

It's about fucking time - tai no oli, ja meni.


Talvi oli ja meni, mutta se oli silti eka viikonloppu kun pakkanen ja jäähakut kohtasivat jälleen. Eka viikonloppu on tietyllä tavalla aina tärkeä - se on sen kauden aloitus, oli olosuhteet mitkä tahansa ja vaikkei pakkaskausi siitä vielä käynnistyisikään. Nyt voi ainakin kuvitella, että peli on avattu, vaikka todellisuudessa ennusteet näyttää siltä että Levin maailmancuppikin joudutaan perumaan. Paskan myivät,  vesisateen mukana tulee masennus ja alakulo, ja mä syytän teitä, citymaasturoijat kun toitte kasvishuoneilmiönne Lappiin mun jääkiipeilyharrastusta haittaamaan.

Mitä jää jäljelle, kun keli ei anna jääkiipeilylle myöten? Sisätreeniä hakuilla, kotona kuntopiiriä, hissiuralla ylämäen tamppaamista reppu selässä ja loputonta kaman kanssa hienosäätämistä. Se taas johtuu siitä, että kamojen kanssa räplääminen ja uusien ostaminen on kuitenkin varmaan toiseksi siisteintä hommaa niiden varsinaisen käyttämisen jälkeen. Siis siisteintä hommaa mitä gearilla voi tehdä, ei siisteintä mitä ylipäätänsä voi elämässä tehdä. Paremman puutteessa on siistiä tosin myös se gear-gaynessille pyhitetty kiipeilyn muoto, jota tekniseksikin kiipeilyksi kutsutaan - kevytversiota eli french-freetähän harrastan ympärivuotisesti aina kun mahdollista.

Treenipäiväkirja masensi mua lisää ja kertoi, että kiipesin viime kaudella 51 päivää jäätä tai mikstaa, eikä se tuntunut liian paljolta ollenkaan. Mikäli syksy jatkuu samanlaisena, tällä kaudella ei ole kyllä mitään toivoa päästä samoihin lukemiin. Ei sillä, että uskoisin että määrässä olisi jotain taikaa, mutta kyllä mä mielummin olen jääkiipeilemässä kuin vesisateessa tuijottamassa monitoria ja miettimässä sitä, että lähtisinkö ensi viikonloppuna juoksemaan Pallakselle vai jäänkö kämpille märstäämään. Määrässä on tosin se hyvä puoli, että tää on niin pitkälti arpapeliä olosuhteiden kanssa, että isommilla määrillä on vaan parempi sauma saada joskus jotain hyvää keliäkin. Valitettavan usein sen kelin kuitenkin tietää vasta paikan päällä, eikä ruudulta pari iltaa ennen - tän sain taas todeta viikonloppuna, kun luotin siihen ettei yöllä ole kuitenkaan kovin kummonen pakkanen, enkä siten varmaankaan tarvitse kovin kummoista makuupussiakaan.


Optimistit tietenkin sanoisivat, että hei ole iloinen, olet kiivennyt jo kaksi päivää hakut kädessä ja on vasta lokakuu. Mutta realisti meikässä tietää myös sen, ettei nyt ole todellakaan sellainen lokakuu, jolloin Ruskea virta on ollut jossain vaiheessa liidikunnossa tai jolloin on käyty jo Ruotsissakin kiipeemässä pitempiä reittejä. Ei todellakaan, nyt on sellainen lokakuu ettei edes kirkasvalolamput paranna fiilistä ja töihin pyöräilykin tehdään ihan vaan vitutuksen maksimoimiseksi eikä kuntoilun vuoksi. 

Okei, kivaa on toki se, että viikonlopun jäljiltä mulla on jotain mitä miettiä - ja se on taas ehkä yksi parhaimpia asioita mitä mä tykkään mehustella: eli miettiä uuden linjan sekvenssejä, placementtejä ja kaikenlaista mitä geariin tulee, ja lopulta ehkä joskus päätyä siihen tilanteeseen, että on räkännyt jokaisen piissin asennusjärjestyksessä, pariin niistä ehkä screamerinkin, ja on ne vähän terävämmät raudat jalassa, ja lopulta tajuaa sitovansa itseään kahteen köyteen alhaalla kiinni. F*ck se ajatus antaa aina vähän lisää potkua työmatkapyöräilyyn ja kannustaa syömään enemmän salaattia...
Posted in

5.10.2011

Sisäkiipeilyterä


Kuten hyvin tiedämme, jäähakut ja tuhansia euroja maksavat boulderhallin patjat eivät sovi kovin hyvin yhteen. Kuten eivät myöskään jäähakut ja normikiipeilyyn käytettävät otteet. Me kierrettiin tätä ongelmaa alunperin pelkästään draikkaamiseen tarkoitetuilla puisilla otteilla ja patjojen paikkaamisella. Etenkin jälkimmäinen on arsesta eikä toimi, ja voi tulla kiipeilyseuralle kalliiksi.


Kesällä heräsi ajatus ostaa kimpassa Grivelin hakut ja niihin sisäkiipeilyterät, joita joskus oli saatavilla. Syystä tai toisesta niitä ei valitettavasti ole enää markkinoilla. Pikainen pohdinta ja googlettelu paljasti kuitenkin sen, että eihän se Grivelin muoviselta näyttävä terä ole mitään muuta kuin muovilla pinnoitettua terästä. Johan me nyt ittekkin moiset tehdään.

Stuff you need: 

- vanhat terät, ei mielellään terävät. Pyöristäminenkin voi tulla kysymykseen. 

- mahdollisimman paksua kutistesukkaa, joka on halkaisijaltaan semmoinen, että sen voi kuvitella saavansa tiiviisti  hakun terän ympärille. Motonetistä löytyy paksumpaa kuin Clas Ohlsonilta.

- Clas Ohlsonin ihmemuovikuulapalloja, jotka keitetään, jonka jälkeen niistä voi muovailla mitä vaan.

- ohutta muoviputkea, jonka pystyy halkaisemaan.

- nippusiteitä.

- kuumailmapuhallin.

- vedenkeitin.

- puukko.


1. Keitä muovikuulia tarpeeksi, jotta saat n. nuuskamällin kokoisen  klimpin aikaiseksi. Ongi klimppi vedestä polttamatta sormia.


2. Kun klimppi on jäähtynyt tarpeeksi, muotoile siitä terän kärjen ympärille sopivan kokoinen "suojus". Tämän idea on tehdä kärjestä tylpempi ja leveämpi, jolloin otteista ottaa kiinni isommalla pinta-alalla. Lisäksi sen voisi kuvitella hidastavan terän läpi tulemista kutistesukasta.


3. Leikkaa kutistesukasta sopivan pituinen pala ja kutista se kuumailmapuhaltimella paikoilleen. 


4. Laita myös toinen kerros kutistesukkaa, yksi ei varmasti riitä. Ota huomioon, että muovikuulaklimppi saattaa myös alkaa sulamaan tässä vaiheessa uudelleen.


5. Tässä kuvassa valmiissa hakussa näkyy myös yläpuolen steinpull-hampaille tehty suojus, joka siis on halkaistua muoviputkea, jonka etupää on kutistesukan alla. Nippusiteet pitävät sen myös keskeltä ja takaa paikallaan. Samaa menetelmää voi soveltaa myös suojaamaan alapuolen hampaat, jotka eivät mahtuneet kutistesukan sisälle.Ylä- ja alapuolen hampaat kannattaa suojata, koska hakku liikkuu seinää vasten etenkin sivuttain otteella ollessaan. 

Kolmen treenikerran perusteella tämä setti toimii ja on tarpeeksi kestävä. Terä ei ole tullut esiin, eikä kutistesukka ole mainittavasti kulunut. En ole myöskään onnistunut hajottamaan yhtään otetta. Järkeä pitää silti käyttää, ettei otteisiin kohdistu poskettomia voimia. Sukka on onneksi niin kovaa muovia, ettei se jätä otteisiin jälkiä (vrt. tossut). Patjasta se ei mene läpi, ja sillä on myös paljon vaikeampi tappaa sivullisia. 

Muista tarkkailla terää, ettei metallia tule esiin kulumisen yhteydessä. Sanomattakin lienee selvää, että se on sitten vähän kiipeilyseurasta ja keivin muista käyttäjistä kiinni, että saako siellä tällaisilla puuhata.