9.12.2010

Lavinfara i Nord

Jo menomatkalla pohjoiseen alkoi tulemaan ikäviä tekstareita. Kaverit olivat olleet vyöryssä, ja lumitilanne oli hasardi vähän joka puolella. Suunnitelmat kiipeilyn suhteen piti miettiä uudelleen, ja Tamokdalenia tai Lyngeniä ei edes harkittu - kummastakin on aika vaikea löytää sellasta kiivettävää, jonka yläpuolella ei ole valtavia määriä lunta. Kvaloyalle lähden sen sijaan mielelläni milloin vain, syystä jota en itsekään enää oikein tiedä.

Toiveet paremmasta lumiturvallisuudesta hävisivät lähestyessä. "Korvamerkityn" reitin alla oli tuore vyöry, joka oli tullut reitin yläpuolisesta bowlista, pyyhkinyt koko feissin ja irrottanut vähän kiveäkin ja alhaalla katkonut puita. Mulla pikkasen etoi muisto siitä, että oon plussakelillä säkkipimeässä kävellyt sen bowlin alas - ja että sen bowlin joutuu jokatapauksessa ylittämään monen reitin topituksena. Koska tietoa ei siitä ollut, että onko ylhäällä vielä jotain irtoamatta, emme liikoja miettineet asiaa vaan painuimme takavasemmalle lyhyemmälle reitille. Ainoaksi turvallisen oloiseksi ratkaisuksi osoittautui Radetzkyrennan III-3, josta olin directin version tosin kiivennyt jo viime vuonna - variaation pari uutta pitchiä vaikutti sekin paremmalta vaihtoehdolta kuin ei mitään.

Reissun erikoisemman yhteensattumuksen tapahtumat saivat alkunsa sunnuntaina topissa. Miran superlämmin ja käsittämättömän arvokas varmistushanskan kuori päätti lähteä lentoon, ja itkun saattelemana hanska hävisi rännin syvyyksiin. Sanoimme hanskalle hyvästit ja yritin vakuuttaa sen omistajaa siitä, että hanska ei löydy ikinä. Autolle saavuttaessa myös Riku ilmoitti hukanneensa jotain - yhden BD:n jääruuvin. Molemmat olivat onneksi korvattavia asioita, eivätkä vaikuttaneet maanantain kiipeilyyn muuten kuin huonona mielenä.

Maanantai-iltana, kahden tunnin ajomatkan päätteeksi Kvaloyalta majapaikkaan, olimme tulleet siihen tulokseen että kiipeämme tiistaina lähempänä Skibotnia, joka olisi ns. kotimatkan varrella. Kvaloyalle ei olisi järkeä enää mennä, koska se lisäisi kotimatkaa kahdella tunnilla, kun taas Skibotnissa kiipeäminen vähentäisi sitä tunnilla. Tämä oli hyvä ajatus, siihen asti kun tajusin että mun hakut on edelleen Kvaloyalla.

Tiistai-aamuna olimme siis jälleen ajamassa Tromssaa kohti jo ennen seitsemää. Pienimuotoinen helpotuksen huokaus kuului kun hakut näkyivät auton valoissa parkkiksen reunalla. Seuraavaksi Riku ilmoitti löytäneensä toissapäivänä hukkaamansa jääruuvin tien vierestä. Tiesin tavallaan jo siinä vaiheessa, että tänne kannatti tulla taas - ja puolen tunnin kuluttua en meinannut uskoa sitä mikä otsalampun keilassa vilahti. Noukin Miran hanskan parin metrin päästä meidän toissapäiväisestä jäljestä, johon se oli tippunut Huginin topista.

Hårek III-3. Lumi on jyrkkää jos kaikki ständit on roikkuständejä. Olen kiivennyt Hårekin aikaisemmin Akin kanssa, mutta nyt lähdimme sinne ainoastaan siitä syystä, että sen pystyy rappeloimaan kutakuinkin kokonaan talon kamoilla eikä takapuolen lumikentille tarvitse lähteä poistuttaessa. Lunta oli kuitenkin niin käsittämättömät määrät että kiipeily oli hidasta ja märkää, enkä halunnut kruksipitchille enää pimeässä.

Vikan päivän outdoor-elämyksenä toimi Nesheim/Albrigtsen III-2, josta pitchitin yhden kp:n ja loput rannasimme jotta Gorak kerkiäisi vielä illaksi hellustelemaan Rolloon. Olimmekin takaisin autolla hämmentävästi jo puoliltapäivin.

Grotfjord - ei paremmasta väliä.

1 kommenttia:

Juha kirjoitti...

Mä niin tykkään :)