19.12.2010

Borkafjäll bailing

Heräsin perjantaina taas takakontista, tällä kertaa 600 km:n päässä kotoa. Olin lakannut kelaamasta näiden ajamisien mielekkyyttä, tai oikeastaan olin tullut siihen tulokseen, että se oli mielekästä. Olin huomannut, että vuorilla ei ollut aikomusta tulla mun luokse, joten mun täytyi mennä vuoren luokse. Vuori oli tuttu viime keväältä, ja valitettavasti olosuhteet eivät olleet hirveästi siitä parantuneet.

Sitähän voi tietysti miettiä, että miksi tonne ylipäätänsä pitää mennä.

Mr. Korosuo saapui etelästä kaapelien toiseen päähän. Lumiolosuhteiden ja ambitioidemme vuoksi reitinvalinta oli tämä: "Monarki", WI5/M6+/A3. Reitin lähestyminen sekä reitti itsessään vaikuttivat turvallisimmalta ratkaisulta vyöryjen kannalta, joiden suhteen olin aika pelokas. Lunta oli tullut koko torstain, ja sitä tuli edelleen, ja sitä tuli helvetisti. Lumen vuoksi päätimme myös, että alastulo tapahtuu samaa reittiä mitä mentiinkin - en olisi todellakaan halunnut lähteä kävelemään takapuolen lumikentille niillä lumilla.

Saku poikkaroimassa 2. mikstapitchin alle.

Alkupää reitistä meni sujuvasti, loivaa turfia ja kiinteähköä lumijäätä, jota oli melko vaikea varmistaa mutta jonka pystyin hyvillä mielin kiipeämään - lopussa tosin oli laaja korppu, joka romahti, mutta onneksi vasta Sakun alta. Lunta vaan tuli kiukulla, sitä tuli ylhäältä ja sitä tuli alhaalta. Olin tosi iloinen siitä, että vastoin tyyliäni olin heittänyt niskaan vanhan TNF:n kuoritakin jossa oli huppu - mutta huppua lukuunottamatta kalvotakin käyttö kyllä muistutti taas siitä että miksi ne on niin huonoja softshelliin verrattuna. Sen jälkeen kun ekan kerran kastuin hiestä, se hiki pysyi kyllä takin sisällä Rolloon asti.

Tokan tai kolmannen pitchin, miten sen nyt laskee, alussa oli hyvää dihedraalityylistä sekoilua hyvillä piisseillä. Mun uudelleensyttynyt rakkaus, joita hexuiksikin kutsutaan, osoittivat taas olevansa painonsa kultaa kun jäisistä halkeamista puhutaan. Koko pitchi oli laadukasta ja monipuolista mikstaa sanan varsinaisessa merkityksessä: jäätä, kalliota, turfia ja pikku lukotuksia sinne tänne. Paikoin ysikymppinen kiipeily oli paljon "siistimpää" mitä olin kelannut, lähinnä siitä syystä että se oli hämmentävän hyvin varmistettavaa. Sain melkein aina halutessani hyvän piissin, ja sketsimmät vehkeet kuten peckerit jäivät kokonaan käyttämättä.

Keli oli tuttua Borkafjälliä taas.

Ice ice baby!

Tunnelma ja stimmunki oli katossa katon alla, päivän highpointissa.

"Istappen" ei ollut ihan sitä mitä kelattiin, ja noihin liruihin lähteminen negan kautta ilman pommeja piissejä ei hotsittanut oikein kumpaakaan, ei sitten vapaasti eikä teknosti. Topon mukaan tämä jääpuikko saattaa "romahtaa" keväämmällä, no, en olisi siitä ainakaan vielä huolissani. Ehkäpä se siitä kasvaa, joku kausi ainakin. Eikä ole ensimmäinen kerta kun meikä pakittaa, eikä varmasti viimeinen. Tällä rutiinilla en liiemmin edes osaa enää harmitella - ja enpä toisaalta silloin vielä tiennyt, kuinka onnellinen olisin autolle saapuessani.

Lunta oli tullut koko päivän, ja meidän jälkeä ei luonnollisestikaan näkynyt missään. Lumikenkien paikka oli merkattu GPS:llä, jota kohti me alettiin rämpiä - linnuntietä vajaa 400 metriä. Ei sillä, ettenkö olisi tajunnut että tilanne oli oikeestaan aika helvetin huono. Lumi lohkeili koko ajan, suurinpiirtein joka askeleella. Yritimme pysyä jotenkuten turvallisen oloisilla kulmilla, mutta se ei nyt sitten riittänyt. Tunsin ja kuulin, että nyt lohkes vähän isommin. Hetken aikaa kelasin, että pystyn pysymään jaloillani ja vastustamaan lumen voimaa, mutta samalla kun sain katseen käännettyä ylärinteeseen tiesin että nyt haukkas paskaa. Laatta oli lohjennut varmaan 50 metriä mun yläpuolelta, jyrkemmästä rinteestä. Ja kuten varmasti moni muukin on sanonut, sitä lunta vaan tuntui tulevan joka suunnasta, vasemmalta, oikealta ja ylhäältä. Kerkesin siinä lähinnä miettimään, että ei oo todellista, jään vyöryyn kävellessä. Urpo, urpo, urpo. Huuda, huuda, huuda. Huusin sen mikä keuhkoista lähti ja toivoin että Saku on tarpeeksi lähellä kuullakseen mutta tarpeeksi kaukana ollakseen vyöryn ulkopuolella. Lumi tempaisi mukaansa ja vei jonkun matkaa, ja lopulta pysähtyi. Riuhdoin itseni irti oikein vielä tajuamatta mitään. Huusin vähän lisää, hakkasin hakulla koivun kylkeä ja olin niin helvetin iloinen. Vyöryjäljen läpi mönkiminen antoi inhan kuvan lumen määrästä: lunta oli kainaloihin asti eikä jalat koskeneet mihinkään.

Sakulla hapottaa meikän musavalinta illalle: 101 Anthems of the Eighties.

En tiedä onko se oman idiotismin julkituomista jos vyöryilyistään verkossa kirjoittelee, mutta fuck that. Virheet ei tekemättömäksi muutu sillä että niitä villaisella painaa, ja ne on arvokkaita kokemuksia tulevaisuuden päätöksenteon kannalta. Hyviäkin päätöksiä tehtiin: mm. se, että beilattiin silloin kun beilattiin, eikä vaikka kahdeksan tuntia myöhemmin jolloin sitä lunta olisi ollut vielä enemmän.

6 kommenttia:

Rami kirjoitti...

http://ut.no/artikkel/1.7427851

Ajattelin että yksi läheltä piti olisi riittänyt tälle talvelle. Joku norski oli kuollut vyöryyn viikonloppuna Tromson lähellä.

Ooppahan varovainen siellä törmillä!

Anonyymi kirjoitti...

Hienoa kärvistelyä äijät!
Jatkethan sammaa latua -kärvistely rules!

Anonyymi kirjoitti...

Hieno homma ettei käynyt vyöryssä pahemmin. Noista kun ei ikinä tiedä.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä, kun tilitit siitä vyörystä. Kyllä virhe arvioinneista ja mokista pitää vuorijutuissa kertoa. Eihän sitä kukaan muuten usko, että olisit vuorilla käynytkään.

Hyvää joulua, Eljas Turusta

Tuula Polvi kirjoitti...

Minkälainen se slouppi oli jossa laatta lähti liikkeelle (asteet, paljon lunta, kuinka paljon puita jne.?). Olisi mukava kuulla tarkemmin, kun on kurssit ja kaikki tullut käytyä mutta aina kotikaltsin ulkopuolella hiukan epävarma fiilis näissä.

Piippareita tai sondeja teillä ei ollut laisinkaan mukana?

tapsa kirjoitti...

hei vaan tuula!

sepä oli melko loiva, semmoinen että kyllä siitä näki että se voi laueta mutta kuitenkin semmonen että jos olis sukset jalassa seisonu siinä niin tuskin olisi lähtenyt liukumaan kovin vauhdikkaasti. mutta mun takana (50+ metrin päässä) ylärinteessä oli jyrkkä mäki, n. 45 asteinen, josta se lohkesi sitten isosti, kun ensin lohkesi siinä loivemmalla missä mä olin. mutta se tavallaan 'painoi' sieltä ylärinteestä siihen loivemmalle, jota ei tarvinnut paljon ärsyttää. mutta ei se mitenkään yllätyksenä tullut, kyllä siitäkin kohdasta näki että se on täysin todennäköistä että se vyöryy, parempia vaihtoehtoja vaan ei oikein ollut. kaikki 'ennusmerkit' oli siinä silmien edessä koko ajan mitä voisin kuvitella kursseillakin opetettavan. siis tarkoitan että lunta tuli paljon (kuivaa lunta oli muniin asti josta suurin osa oli samana päivänä satanutta) ja tuuli painoi sen rinteisiin epästabiilisti, yläpuolinen rinne oli kuperan mallinen, lumi jymähteli jatkuvasti kävellessä ja se lohkeili koko ajan pienessä mittakaavassa, eikä aina edes niin pienessä vaan pieniä vyöryjä lähti jyrkemmissä kohdissa jatkuvasti.

puita oli, harvakseltaan sillälailla että olisi hyvin pystynyt laskemaan seassa. siinä yläpuolisessa rinteessä ei tosin ollut puita, se oli niin jyrkkä.

vyöryvehkeitä meillä ei "luonnollisestikaan" ollut mukana, ei ole ikinä ollut kiivetessä niiden painon takia. tietenkin tällaisissa tapauksissa joissa on tiedossa että täytyy jokatapauksessa tulla samaa kautta alas niin ei ole mitään syytä jättää niitä pois jos sellaiset omistaa (... myin laskukamojen kanssa), koska ne voi jättää reitin juurelle.