27.12.2010

Break' em

Pääsääntöisesti valmistajat neuvovat seuraavasti hakkujen käytön suhteen:
- Älä kierrä hakkua sitä irroittaessa, vaan nylkytä ylös alas
- Älä teroita koneellisesti
- Älä teroita hakkuja yli ensimmäisen hampaan

Iloisena voinkin todeta rikkovani kaikkia ohjeita toistuvasti ja olen todella tyytyväinen siihen mitä ne terät silti kestää. Mulla on eläessäni katkennut vain kaksi terää ja käyttökelvottomaksi on taipunut muistaakseni saman verran. Molemmat katkenneet terät ovat olleet vanhoja - vähintään yhden kauden kiivettyjä ja teroitus melkein tapissa, eli kohta ekassa hampaassa asti. Molemmat on myöskin olleet malliltaan BD:n Laserit, jotka on ohuemmat kuin Titanit tai Fusionit. Mutta ehkä oudoin yhteinen tekijä niissä on ollut se, että niillä on ehdottomasti kiivetty suhteessa eniten "puhdasta" jäätä eikä kaltsia. Jäällä ne on molemmat myöskin hajonneet.

Tämän massiivisen aineiston perusteella veikkaisin, että jäähakun terälle kaikkein vahingollisinta on nimenomaan kiertäminen irroittaessa. Mulla on paha tapa kiertää terä irti, jos tunnen että se lähtee siten helpolla. Lisäksi kun sen tekee kunnon pakkasessa, missä jää on kuin betonia ja iskuja tulee paljon, niin kyllä siinä teräskin väsyy. Tiedän tosin myös sen, että tulen jatkossakin kiertämään niitä hakkuja irti, koska joskus vaan on kiire. Koneellista teroitusta en menisi heti syyttämään, koska teen sen yleensä siten, että terä ei ainakaan mainittavasti kuumene. Lisäksi katkenneet terät ovat katkenneet niin kaukaa kärjestä, että se kohta ei missään nimessä ole kuumentunut. Sanon tämän kaiken tietenkin tietämättä yhtään mitään metallurgiasta.

Vääntyneet terät ovat taas olleen Petzlin vehkeitä. En osaa sanoa onko Petzlin ja BD:n seoksissa eroja, mutta on mulla vähän semmoinen fiilis että BD:n terät olisivat kovempia. Se sitten aiheuttaa tietenkin sen, että vaikka ne kestävät enempi höykytystä ja pysyvät paremmin terässä, niin joskus ne lopulta katkeavat ennemmin kuin taipuvat. Molemmat Petzlit jotka oon saanut taivutettua meni sporttimikstassa. Silti se on mun mielestä miltei käsittämätöntä kuinka paljon ne terät ja hakut kestää sitä väkivaltaa, mitä varsinkin drytoolissa joskus tulee. Ei sitä uskois että se kestää roikkua kahvasta koko ruumiinpainolla kun terä on vaakahalkeamassa, mutta kyllä sen uskoo kun koittaa. Kovin paksussa kunnossa ei kyllä kannata olla.

Tärkeää on tietenkin ymmärtää, että teräs ei ole tuhoutumatonta. Jos on menossa semmoiseen paikkaan, missä terä ei saa katketa, niin terä pitää valita sen mukaan. Kestävä terä on tietenkin semmoinen joka vedetään suoraan kaupan kassista hakkuun kiinni, tai jonka historian tietää tarpeeksi hyvin. Perusteriä kestävämpiäkin vaihtoehtoja on, jotka voivat maksaa parisataa dollaria per pari. Sellaisia voi väijyä Danen sivuilta. Sillä hinnalla tulee 30% parempi murtolujuus ja elinikäinen teroitus. Mä tyydyn pitämään varaterää mukana...

19.12.2010

Borkafjäll bailing

Heräsin perjantaina taas takakontista, tällä kertaa 600 km:n päässä kotoa. Olin lakannut kelaamasta näiden ajamisien mielekkyyttä, tai oikeastaan olin tullut siihen tulokseen, että se oli mielekästä. Olin huomannut, että vuorilla ei ollut aikomusta tulla mun luokse, joten mun täytyi mennä vuoren luokse. Vuori oli tuttu viime keväältä, ja valitettavasti olosuhteet eivät olleet hirveästi siitä parantuneet.

Sitähän voi tietysti miettiä, että miksi tonne ylipäätänsä pitää mennä.

Mr. Korosuo saapui etelästä kaapelien toiseen päähän. Lumiolosuhteiden ja ambitioidemme vuoksi reitinvalinta oli tämä: "Monarki", WI5/M6+/A3. Reitin lähestyminen sekä reitti itsessään vaikuttivat turvallisimmalta ratkaisulta vyöryjen kannalta, joiden suhteen olin aika pelokas. Lunta oli tullut koko torstain, ja sitä tuli edelleen, ja sitä tuli helvetisti. Lumen vuoksi päätimme myös, että alastulo tapahtuu samaa reittiä mitä mentiinkin - en olisi todellakaan halunnut lähteä kävelemään takapuolen lumikentille niillä lumilla.

Saku poikkaroimassa 2. mikstapitchin alle.

Alkupää reitistä meni sujuvasti, loivaa turfia ja kiinteähköä lumijäätä, jota oli melko vaikea varmistaa mutta jonka pystyin hyvillä mielin kiipeämään - lopussa tosin oli laaja korppu, joka romahti, mutta onneksi vasta Sakun alta. Lunta vaan tuli kiukulla, sitä tuli ylhäältä ja sitä tuli alhaalta. Olin tosi iloinen siitä, että vastoin tyyliäni olin heittänyt niskaan vanhan TNF:n kuoritakin jossa oli huppu - mutta huppua lukuunottamatta kalvotakin käyttö kyllä muistutti taas siitä että miksi ne on niin huonoja softshelliin verrattuna. Sen jälkeen kun ekan kerran kastuin hiestä, se hiki pysyi kyllä takin sisällä Rolloon asti.

Tokan tai kolmannen pitchin, miten sen nyt laskee, alussa oli hyvää dihedraalityylistä sekoilua hyvillä piisseillä. Mun uudelleensyttynyt rakkaus, joita hexuiksikin kutsutaan, osoittivat taas olevansa painonsa kultaa kun jäisistä halkeamista puhutaan. Koko pitchi oli laadukasta ja monipuolista mikstaa sanan varsinaisessa merkityksessä: jäätä, kalliota, turfia ja pikku lukotuksia sinne tänne. Paikoin ysikymppinen kiipeily oli paljon "siistimpää" mitä olin kelannut, lähinnä siitä syystä että se oli hämmentävän hyvin varmistettavaa. Sain melkein aina halutessani hyvän piissin, ja sketsimmät vehkeet kuten peckerit jäivät kokonaan käyttämättä.

Keli oli tuttua Borkafjälliä taas.

Ice ice baby!

Tunnelma ja stimmunki oli katossa katon alla, päivän highpointissa.

"Istappen" ei ollut ihan sitä mitä kelattiin, ja noihin liruihin lähteminen negan kautta ilman pommeja piissejä ei hotsittanut oikein kumpaakaan, ei sitten vapaasti eikä teknosti. Topon mukaan tämä jääpuikko saattaa "romahtaa" keväämmällä, no, en olisi siitä ainakaan vielä huolissani. Ehkäpä se siitä kasvaa, joku kausi ainakin. Eikä ole ensimmäinen kerta kun meikä pakittaa, eikä varmasti viimeinen. Tällä rutiinilla en liiemmin edes osaa enää harmitella - ja enpä toisaalta silloin vielä tiennyt, kuinka onnellinen olisin autolle saapuessani.

Lunta oli tullut koko päivän, ja meidän jälkeä ei luonnollisestikaan näkynyt missään. Lumikenkien paikka oli merkattu GPS:llä, jota kohti me alettiin rämpiä - linnuntietä vajaa 400 metriä. Ei sillä, ettenkö olisi tajunnut että tilanne oli oikeestaan aika helvetin huono. Lumi lohkeili koko ajan, suurinpiirtein joka askeleella. Yritimme pysyä jotenkuten turvallisen oloisilla kulmilla, mutta se ei nyt sitten riittänyt. Tunsin ja kuulin, että nyt lohkes vähän isommin. Hetken aikaa kelasin, että pystyn pysymään jaloillani ja vastustamaan lumen voimaa, mutta samalla kun sain katseen käännettyä ylärinteeseen tiesin että nyt haukkas paskaa. Laatta oli lohjennut varmaan 50 metriä mun yläpuolelta, jyrkemmästä rinteestä. Ja kuten varmasti moni muukin on sanonut, sitä lunta vaan tuntui tulevan joka suunnasta, vasemmalta, oikealta ja ylhäältä. Kerkesin siinä lähinnä miettimään, että ei oo todellista, jään vyöryyn kävellessä. Urpo, urpo, urpo. Huuda, huuda, huuda. Huusin sen mikä keuhkoista lähti ja toivoin että Saku on tarpeeksi lähellä kuullakseen mutta tarpeeksi kaukana ollakseen vyöryn ulkopuolella. Lumi tempaisi mukaansa ja vei jonkun matkaa, ja lopulta pysähtyi. Riuhdoin itseni irti oikein vielä tajuamatta mitään. Huusin vähän lisää, hakkasin hakulla koivun kylkeä ja olin niin helvetin iloinen. Vyöryjäljen läpi mönkiminen antoi inhan kuvan lumen määrästä: lunta oli kainaloihin asti eikä jalat koskeneet mihinkään.

Sakulla hapottaa meikän musavalinta illalle: 101 Anthems of the Eighties.

En tiedä onko se oman idiotismin julkituomista jos vyöryilyistään verkossa kirjoittelee, mutta fuck that. Virheet ei tekemättömäksi muutu sillä että niitä villaisella painaa, ja ne on arvokkaita kokemuksia tulevaisuuden päätöksenteon kannalta. Hyviäkin päätöksiä tehtiin: mm. se, että beilattiin silloin kun beilattiin, eikä vaikka kahdeksan tuntia myöhemmin jolloin sitä lunta olisi ollut vielä enemmän.

15.12.2010

Lähirännejä

Kun päivän pituus on alle 2,5 tuntia, lähikaltseilla kiipeilemällä tulee helposti enemmän metrejä kuin Korouomassa. Korolla menee usein paljon aikaa tetsailuun, ja jos työstää jotain niin yläköyden vieminen voi sekin viedä ison osan päivästä. Eipä silti, kyllä mä mieluiten lähden aina Posiolle, mutta toissapäiväinen setti kammopakkasessa oli vielä takaraivossa - niinpä päädyin Sonkaan Denniksen kanssa. Paskarännejä kerkesi tahkoamaan päivänvalossa ihan tarpeeksi ja varmistusvuorot ei ikinä olleet niin pitkiä että olisi kerinnyt jäätymään. Denniksen kanssa tultiin siihen tulokseen, että toisin kuin kiipeily yleensä, niin tällaisten hyvinvarmistettavien chimney-tyyppisten systeemien kiipeäminen on tosi kivaa!

9.12.2010

Lavinfara i Nord

Jo menomatkalla pohjoiseen alkoi tulemaan ikäviä tekstareita. Kaverit olivat olleet vyöryssä, ja lumitilanne oli hasardi vähän joka puolella. Suunnitelmat kiipeilyn suhteen piti miettiä uudelleen, ja Tamokdalenia tai Lyngeniä ei edes harkittu - kummastakin on aika vaikea löytää sellasta kiivettävää, jonka yläpuolella ei ole valtavia määriä lunta. Kvaloyalle lähden sen sijaan mielelläni milloin vain, syystä jota en itsekään enää oikein tiedä.

Toiveet paremmasta lumiturvallisuudesta hävisivät lähestyessä. "Korvamerkityn" reitin alla oli tuore vyöry, joka oli tullut reitin yläpuolisesta bowlista, pyyhkinyt koko feissin ja irrottanut vähän kiveäkin ja alhaalla katkonut puita. Mulla pikkasen etoi muisto siitä, että oon plussakelillä säkkipimeässä kävellyt sen bowlin alas - ja että sen bowlin joutuu jokatapauksessa ylittämään monen reitin topituksena. Koska tietoa ei siitä ollut, että onko ylhäällä vielä jotain irtoamatta, emme liikoja miettineet asiaa vaan painuimme takavasemmalle lyhyemmälle reitille. Ainoaksi turvallisen oloiseksi ratkaisuksi osoittautui Radetzkyrennan III-3, josta olin directin version tosin kiivennyt jo viime vuonna - variaation pari uutta pitchiä vaikutti sekin paremmalta vaihtoehdolta kuin ei mitään.

Reissun erikoisemman yhteensattumuksen tapahtumat saivat alkunsa sunnuntaina topissa. Miran superlämmin ja käsittämättömän arvokas varmistushanskan kuori päätti lähteä lentoon, ja itkun saattelemana hanska hävisi rännin syvyyksiin. Sanoimme hanskalle hyvästit ja yritin vakuuttaa sen omistajaa siitä, että hanska ei löydy ikinä. Autolle saavuttaessa myös Riku ilmoitti hukanneensa jotain - yhden BD:n jääruuvin. Molemmat olivat onneksi korvattavia asioita, eivätkä vaikuttaneet maanantain kiipeilyyn muuten kuin huonona mielenä.

Maanantai-iltana, kahden tunnin ajomatkan päätteeksi Kvaloyalta majapaikkaan, olimme tulleet siihen tulokseen että kiipeämme tiistaina lähempänä Skibotnia, joka olisi ns. kotimatkan varrella. Kvaloyalle ei olisi järkeä enää mennä, koska se lisäisi kotimatkaa kahdella tunnilla, kun taas Skibotnissa kiipeäminen vähentäisi sitä tunnilla. Tämä oli hyvä ajatus, siihen asti kun tajusin että mun hakut on edelleen Kvaloyalla.

Tiistai-aamuna olimme siis jälleen ajamassa Tromssaa kohti jo ennen seitsemää. Pienimuotoinen helpotuksen huokaus kuului kun hakut näkyivät auton valoissa parkkiksen reunalla. Seuraavaksi Riku ilmoitti löytäneensä toissapäivänä hukkaamansa jääruuvin tien vierestä. Tiesin tavallaan jo siinä vaiheessa, että tänne kannatti tulla taas - ja puolen tunnin kuluttua en meinannut uskoa sitä mikä otsalampun keilassa vilahti. Noukin Miran hanskan parin metrin päästä meidän toissapäiväisestä jäljestä, johon se oli tippunut Huginin topista.

Hårek III-3. Lumi on jyrkkää jos kaikki ständit on roikkuständejä. Olen kiivennyt Hårekin aikaisemmin Akin kanssa, mutta nyt lähdimme sinne ainoastaan siitä syystä, että sen pystyy rappeloimaan kutakuinkin kokonaan talon kamoilla eikä takapuolen lumikentille tarvitse lähteä poistuttaessa. Lunta oli kuitenkin niin käsittämättömät määrät että kiipeily oli hidasta ja märkää, enkä halunnut kruksipitchille enää pimeässä.

Vikan päivän outdoor-elämyksenä toimi Nesheim/Albrigtsen III-2, josta pitchitin yhden kp:n ja loput rannasimme jotta Gorak kerkiäisi vielä illaksi hellustelemaan Rolloon. Olimmekin takaisin autolla hämmentävästi jo puoliltapäivin.

Grotfjord - ei paremmasta väliä.