16.11.2010

Stora Sjöfallet, igen

Pitkä viikonloppu Storalla alkoi taas lupaavasti. Olimme päässet hädin tuskin Ruotsin puolelle, kun huomasin jo hukanneeni lompakkoni. "Rahaton on huoleton", vai kuinkas se nyt meneekään, ja tuskinpa erämaassa euroja tarvitsee. Sen sijaan siellä tarvitsee telttaa, joka päätti lisätä reissun seikkailullista antia hajoamalla. Sitä kootessa katkesi kaari, joka bonuksena tuli ulkoteltasta läpi tehden siihen nätin viillon. Kankaat naamalla menin nukkumaan, ja olin iloinen siitä ettei tuullut. Vahva suorittaminen jatkui aamulla, kun sekoitin keskenään juomapulloille ja bensoille tarkoitetut suppilot.

Pienet vastoinkäymisethän nyt tietenkin vain lisäävät reissun antia, eikä mulla tuommoiset sopivat häröilyt ole ikinä itsetunnon päälle käyneet. Meillä oli kuitenkin tiedossa kolme varmaa päivää kiivetä alkukauden jäätä, mahtavaa seuraa itseni mukaanlukien ja kohtuullinen määrä lämmikettä ja hyvää ruokaa. Talviretkeily on in ja on tosi siistiä olla out, ja mulla oli toppahousut ja kolme makuualustaa mukana.

Kolme kiipeilypäivää jaoteltiin seuraavasti: ensimmäisenä päivänä scouttia ja roadside-actionia, jotta kerkiää syödä ja nukkua kakkospäivän pitempää päivää varten, ja kolmantena sitten mitä jaksaa jos jaksaa. Ekan päivän scoutingia hankaloitti alhaalla asti roikkuvat pilvet, mutta välillä yläkerta näyttäytyi sumun seasta. Storalla oli ollut reilu viikko pakkasia, joten mitään megamassiivisia putouksia en odottanut ja vielä vähemmän halusin. Jäätä näkyi olevan oletetun verran, eli jonkunverran, ja ekan päivän roadside-valinnan ratkaisi 50 metriä tieltä oleva vapaasti seisova pilari.

Aamu-unisuuden katkaisi puolivälissä pilaria kuulunut valtava "DZÄNG" ja naaman eteen ilmestynyt pilarin levyinen halkeama. Kusi sukassa ja miksei housussakin hivutin itseni takaisin alas ja päätin hyökätä epärehellisesti ylhäältäpäin, yläköydellä. Oman kokeiluni sekä Gorakin ja Denniksen takomisen kestäneenä päädyin keskiarvoistettuun arviooni siitä, että se kestää 100% varmasti jos sen kanssa on nätisti, ja niinhän se kestikin, hah, niinkuin ne aina tekevät...

Punaviinin temperointi outdoor-olosuhteissa on joskus haastavaa.

Onneksi kaikki liemet eivät ole yhtä kranttuja, eivätkä juojat.

Kakkospäivän pitempi kohde osoittautui alusta asti vahvaksi vastustajaksi, ja kolmen vartin ihanneaika lähestymiseen ylittyi pahasti vaikka latua oli luomassa 3:33 maratonajan omaava Dennis. Useimmitenhan jäät näyttävät tieltä huonommilta ja ohuemmilta kuin mitä ne todellisuudessa ovat, no, nyt ei ollut niin. Peckerin ja vajaaksi jääneiden pienimpien ruuvien säestämänä hivutin itseäni puolitoista tuntia pikkuhiljaa ylöspäin, upean ohuella ja kalliosta irti olevan korpun päällä joka silloin tällöin tarjosi hyviä placementteja muttei koskaan yhtään ylimääräistä. Jostain syystä mukana olleet ykkösen ja kakkosen camalotti olivatkin juuri Ne Oikeat sille kaikkein mukavimmalle ständihyllylle, ja pääsin nauttimaan ohikiitävän hetken punaisesta aamuauringosta.

Pienisuuri sadisti minussa tunsi mielihyvää poikien ulvoessa verenkierto-ongelmiensa kanssa. Sehän on nimittäin niin, että kun on itse ollut epämukavuusvyöhykkeellä pitkän ajan, eikä ole kelannut mitään muuta kuin sitä ständin löytämistä ja untsikan sisään pääsemistä, on suorastaan nautinnollista päästää kakkoset irti, kokemaan edes hieman sitä iloa mikä sieltä ständien välistä löytyy.

Päivä tarjosi myös toisen superlaadukkaan pitchin, jotain mitä kaipasin yhtä ristiriitaisesti kuin ensimmäistäkin. Päivän paras pitchi on aina se, jota aloittaessaan on varma pakittamisestaan. Tulin helpon lumikentän päätteeksi pystyyn corneriin, jonka toisessa laidassa roikkui pitkä ja vaarallisen näköinen puikko, ja toisessa laidassa hyvin hyvin ohut jää pystyllä blankolla kalliolla. Puikkoon ei voinut edes nojata, koska se kuulosti lähinnä sokerista tehdyltä (auringon polttama), ja tippuessaan se olisi voinut nykäistä meikänkin alas koska toinen kaapeli tuli sen alta. Mahduin kuitenkin puikon taakse stemmailemaan itseäni ylöspäin, oudossa asennossa rintamasuunta ulospäin kalliosta. Toivoin alitajuisesti, että en pysty varmistamaan, ja täten pystyn perustelemaan pakittamiseni itselleni, mutta keksin aina jonkun kohtuullisen varmistuksen kun hivutin hieman ylöspäin. Hyvien kalliovarmistusten turvin jouduin lopulta toteamaan itselleni että kun kerta kiivetään, niin kiivetään kanssa, ja lähdin herkästi naputellen jatkamaan cornerista ulos ohuella jäällä. Se, että päivä loppui silti kesken ja pakitettiin, ei haitannut yhtään -- mutta jos olisin pakittanut cornerista, itsetunto olisi kolhiintunut. Mutta mä sain mitä olin tullut hakemaankin, ja olin oikein tyytyväinen.

Luulin yöllä, että viereisestä teltasta kuulunut kahina ja käpistely olisi ollut normaalia ESB*-syndroomaa, mutta syyksi paljastuivat sopulit tai myyrät, no ne karvaiset systeemit kuitenkin. Erämaan ankarat olot eivät paikallisille hiirille kelvanneet, ja teltan lämpö olisi ollut poikaa. Luontokappaleet olivat sen verran päättäväisiä, että jatkuva telttakankaan rahina piti meitä hereillä, ja sai toiset jopa kimpaantumaan niin että sopuleita yritettiin tappaa nyrkillä telttakankaan läpi. Tässä ei onnistuttu, mutta yöllinen häiriköinti sai meidät kotiutumaan yhtä yötä, muttei yhtään kiipeilypäivää, aiottua aikaisemmin - niin ja noutamaan sen mun lompakon sieltä Övertorneån bensikseltä (Tusen tack, Övertorneån bensis!).

(* = Expedition Semen Build-up)

Yhteispotretti, Riku näyttää jotain jengimerkkejä.

Kolmantena päivänä kiivettiin siis jotain mitä jaksettiin, jos jaksettiin.

Hopsankeikkaa.

Ei siellä nyt ihan noin rankkaa ollut.

1 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Siistiä!

Heti tuli karmeita fläshbäkkejä.
Vuonna 2004 mulla rasahti sama pilari juuri naaman eestä poikki ja tipahinki siinä pilarilla ku lähti hirviä biitti ja molemmat hakut yhtäaikaa irti- pelottavaa!

Niin ja viimekesänä meikällä jäi lompakko ruottiin pitzeriaan. Onneksi Lumivyöry Jussi toi sen mukana lofooteille. Ehin kummiski kuolettaa kortit arghhh!

PS: Kuopion seuvullekki on tulosa kivaa touhuttavaa, jos eksyttä etelhän ni kamat kantoon.