29.11.2010

Manic monday

Outdoor-hommien valitettava huono puoli on se, että välillä haukkaa paskaa ihan ilman omaa panostakin. Ensin tulee sellainen pakkanen, että sisäelimetkin jäätyy. Sitten se pakkanen jatkuu niillekin päiville, joina olisi ollut aikaa mennä sinne outdoor-hommiin. No ihan niin kylmä ei ollut, etten olisi lähtenyt, mutta pakkasenkestävät kiipeilykaverit on joskus tosi tiukassa. Kun sellainen pakkasenkestävä köysikaveri sitten saa töiltään maanantain vapaaksi, on meikäläisen päästävä mukaan - "akateeminen" vapaushan kyllä venyy ja paukkuu tarvittaessa.

Oli hyvä pore, stimmunki kohillaan ja repussa koukkuja ja lenkkejä vaikka muille jakaa. Mutta kun joka vuosi ei ole jäätä niinkuin edellisenä, ja joskus vieläkin vähemmän. Sitä ei ollut, mitä lähettiin hakemaan, ja yksi mummojääliidi lohduttaa yhtä paljon kuin rangaistuslenkille lähteminen. Kyllähän se päivä ulkona aina päivän toimistossa voittaa, paitsi jos saldona on kävelyä hakut käsissä ja scrambleen verrattavaa jääkiipeilyä - ja niiden takia paussilla olleet siviilihommat.

No tämä oli eka puihin mennyt päivä tällä kaudella. Niitä tulee, eikä niille nyt hirveästi mitään mahda, varsinkin jos haluaa käydä muillakin kuin pomminvarmoilla mestoilla. Korouoman pääputouksilla on jäätä normaalisti eli reilusti, ja niin on joka kausi. Muiden mestojen kuivuuteen ovat varmasti vaikuttaneet alkukauden äkkipakkaset, jotka ovat jäädyttäneet purot ennenkuin ne ovat reunalle asti päässeet. Toissakautena jäätä oli kuitenkin todella paljon ja sitä oli myös paikoissa missä sitä ei aina ole. Arkistojen kätköistä löytyi tuosta hyvästä kondiksesta paljonkin kuvia, joista voi tällä hetkellä haaveilla vain:

Sininen putous. Vasempaan laitaan tuli "uusi" linja, pikkasen kuivahko mutta muuten tosi makea. En oo nähnyt yhtä hyvässä kuosissa ennen enkä jälkeen. Tällä hetkellä oikean puolen peruspilari ei yllä alas asti ja oli katkennut jossain vaiheessa pakkasia.

Tämä ränni/feissi on Sinisestä putouksesta Ruskealle virralle päin. Tällä hetkellä siellä ei ole mitään, nada, siis ei niinku edes kosteutta. Rutikuivaa kivikkoa ja blanko feissi.


Jaska Jokusen ja Tuulentien väliin tuli kanssa jäätä ihan kiivettäväksi asti - on siinä aina jotain mutta 08/09-kaudella oli normaaliin verrattuna reippaasti.

Mammutin ja Jaskan väliin tulee jokavuosi jonkinlainen putous, mutta silloin oli pari kiivettävää linjaa enemmän kuin normaalisti.

Tuulentie oli silloin niinkin paksu, että sen pystyi kiipeämään noin nelosena, mutta onneksi jokapaikasta ei sentään valunut valtoimenaan.

Tästä mä en edes muista että mistä tää on. Näyttäisi siellä jäätä kuitenkin olevan?


25.11.2010

-21 C ja subjektiivisia kokemuksia

On verhoja, ja on verhoja jotka on parikymmentä astetta pakkasen puolella ja kuivia. Kauempaa ne näyttää aika samalta, viiden sentin etäisyydeltä ne on kaksi eri maailmaa. Toinen on kiinteä ja rauhallinen, toinen soi niinkuin kirkonkellot ja voi räjähtää palasiksi pelkästä tuijottamisesta. Jälkimmäinen voi myös saada liian itsevarman kiipeilijän palaamaan maanpinnalle häntä koipien välissä, iloisena siitä.

Olin onnistunut hivuttamaan itseni aika ylös. Pystyin stemmaamaan verhon ja kallion välissä, ilman että verhoa tarvitsi lyödä. Verho oli leveä, paksuudesta en tiedä. Massiivinen mitoiltaan, mutta ei koostumukseltaan. Luulin alaosan kantavan, mutta lähempänä tajusin että alaosan lisäksi myös itse verho on enemmän ilmaa kuin jäätä. Stemmaamalla sitä kuitenkin pystyi turvallisen oloisesti kiipeämään, varmistamisen suhteen sitten olikin vähän niin ja näin.

Olin jo siirtynyt stemmaushommista verhon ulkopuolelle, mutta en ollut vieläkään varsinaisesti lyönyt kertaakaan - hakenut vain sopivan kolon ja narauttanut terän kiinni. Stemmaamisen loputtua kiipeily meni reilusti fyysisemmäksi, koska roikuin käsillä, mutta olin melko varma siitä että ylöspäin mennessä jää paranee. Itseasiassa kerkesin jo ajatella, että tämähän alkaa olla in-the-bag. Itsevarmuus alkoi hiipiä takaisin. "Oisit alusta asti vaan luottanu ittees, niin tää olis ohi jo". "Nynny, pitikö hieroa siinä alussa niin hulluna, jätkät jäätyy, kyllä tää kestää, anna runtua vaan". Rauhotuin, koska olin varma siitä että pystyn alkaa lyömään kunnolla, ja saan kohta ekan hyvän ruuvin sisään.

Löin ehkä noin 15% teholla. KABOOM. Sen on enemmän kuin ääni. Sen tuntee kaikkien neljän raajan kautta, kuinka se tärähdys menee koko verhon läpi. Se ääni on niinkuin tykillä ammuttaisiin. Tuntuu siltä, että se kaikuu koko kanjonissa, ja korvien väliin se jää soimaan melkein pysyvästi. Kaikki ajatukset pyyhkiytyy uusiksi, ja kaikki se itsevarmuus häviää sekunnin murto-osassa. Kaikki ne videot, joissa paksummatkin paadet romahtaa, pyörii silmissä. Jos voisi kumartaa ja tehdä kunniaa, tekisi senkin varmaan, voisi oikeastaan tehdä ihan mitä vain että pääsisi ihan-minne-tahansa siitä verhon kyljestä. Ennen pamausta kerkesin vähän vitsailemaankin, ja vähän jo jotain leikittelinkin. Mutta hymy hyytyy, ja ei enää paljoa naurata, kun verho päättää asettaa ihmisen takaisin omalle paikalleen. Yhdellä äänellä pystyy murtamaan karvasemmankin äijän, näin karvattomasta puhumattakaan. Nyyhkytin hiljaa ja yritin olla liikkumatta. Mietin että mitä mä teen. En pystyisi pakittamaan muuveja ensin alas, ja sitten verhon taakse. En uskalla lyödä enkä potkaista mihinkään. Mutta mulla on se yksi ruuvi jaloissa, joka teorian tasolla estää dekkaamisen. En tosin haluaisi edes istua siihen, koska siinä oli enemmän ilmaa kuin jäätä. Dude, joskus vaan joutuu valitsemaan huonoista vaihtoehdoista vähiten huonon.

Alaspäin huukkailua säestää hiljaa lausutut pyynnöt verholle. Tajuan puhuvani sille, että se ottaisi nyt ihan iisisti eikä päättäisi räjähtää. Saan huukattua hakut tarpeeksi lähelle ruuvia. Tasapainotan ne ruuviin, ja istun siihen. Laske, ja laske hitaasti...

Jääkiipeily on niin sairaan siistiä.

Kaikki kolme Jokeria saatiin onnistuneesti muutettua kukkapuskiksi.

16.11.2010

Stora Sjöfallet, igen

Pitkä viikonloppu Storalla alkoi taas lupaavasti. Olimme päässet hädin tuskin Ruotsin puolelle, kun huomasin jo hukanneeni lompakkoni. "Rahaton on huoleton", vai kuinkas se nyt meneekään, ja tuskinpa erämaassa euroja tarvitsee. Sen sijaan siellä tarvitsee telttaa, joka päätti lisätä reissun seikkailullista antia hajoamalla. Sitä kootessa katkesi kaari, joka bonuksena tuli ulkoteltasta läpi tehden siihen nätin viillon. Kankaat naamalla menin nukkumaan, ja olin iloinen siitä ettei tuullut. Vahva suorittaminen jatkui aamulla, kun sekoitin keskenään juomapulloille ja bensoille tarkoitetut suppilot.

Pienet vastoinkäymisethän nyt tietenkin vain lisäävät reissun antia, eikä mulla tuommoiset sopivat häröilyt ole ikinä itsetunnon päälle käyneet. Meillä oli kuitenkin tiedossa kolme varmaa päivää kiivetä alkukauden jäätä, mahtavaa seuraa itseni mukaanlukien ja kohtuullinen määrä lämmikettä ja hyvää ruokaa. Talviretkeily on in ja on tosi siistiä olla out, ja mulla oli toppahousut ja kolme makuualustaa mukana.

Kolme kiipeilypäivää jaoteltiin seuraavasti: ensimmäisenä päivänä scouttia ja roadside-actionia, jotta kerkiää syödä ja nukkua kakkospäivän pitempää päivää varten, ja kolmantena sitten mitä jaksaa jos jaksaa. Ekan päivän scoutingia hankaloitti alhaalla asti roikkuvat pilvet, mutta välillä yläkerta näyttäytyi sumun seasta. Storalla oli ollut reilu viikko pakkasia, joten mitään megamassiivisia putouksia en odottanut ja vielä vähemmän halusin. Jäätä näkyi olevan oletetun verran, eli jonkunverran, ja ekan päivän roadside-valinnan ratkaisi 50 metriä tieltä oleva vapaasti seisova pilari.

Aamu-unisuuden katkaisi puolivälissä pilaria kuulunut valtava "DZÄNG" ja naaman eteen ilmestynyt pilarin levyinen halkeama. Kusi sukassa ja miksei housussakin hivutin itseni takaisin alas ja päätin hyökätä epärehellisesti ylhäältäpäin, yläköydellä. Oman kokeiluni sekä Gorakin ja Denniksen takomisen kestäneenä päädyin keskiarvoistettuun arviooni siitä, että se kestää 100% varmasti jos sen kanssa on nätisti, ja niinhän se kestikin, hah, niinkuin ne aina tekevät...

Punaviinin temperointi outdoor-olosuhteissa on joskus haastavaa.

Onneksi kaikki liemet eivät ole yhtä kranttuja, eivätkä juojat.

Kakkospäivän pitempi kohde osoittautui alusta asti vahvaksi vastustajaksi, ja kolmen vartin ihanneaika lähestymiseen ylittyi pahasti vaikka latua oli luomassa 3:33 maratonajan omaava Dennis. Useimmitenhan jäät näyttävät tieltä huonommilta ja ohuemmilta kuin mitä ne todellisuudessa ovat, no, nyt ei ollut niin. Peckerin ja vajaaksi jääneiden pienimpien ruuvien säestämänä hivutin itseäni puolitoista tuntia pikkuhiljaa ylöspäin, upean ohuella ja kalliosta irti olevan korpun päällä joka silloin tällöin tarjosi hyviä placementteja muttei koskaan yhtään ylimääräistä. Jostain syystä mukana olleet ykkösen ja kakkosen camalotti olivatkin juuri Ne Oikeat sille kaikkein mukavimmalle ständihyllylle, ja pääsin nauttimaan ohikiitävän hetken punaisesta aamuauringosta.

Pienisuuri sadisti minussa tunsi mielihyvää poikien ulvoessa verenkierto-ongelmiensa kanssa. Sehän on nimittäin niin, että kun on itse ollut epämukavuusvyöhykkeellä pitkän ajan, eikä ole kelannut mitään muuta kuin sitä ständin löytämistä ja untsikan sisään pääsemistä, on suorastaan nautinnollista päästää kakkoset irti, kokemaan edes hieman sitä iloa mikä sieltä ständien välistä löytyy.

Päivä tarjosi myös toisen superlaadukkaan pitchin, jotain mitä kaipasin yhtä ristiriitaisesti kuin ensimmäistäkin. Päivän paras pitchi on aina se, jota aloittaessaan on varma pakittamisestaan. Tulin helpon lumikentän päätteeksi pystyyn corneriin, jonka toisessa laidassa roikkui pitkä ja vaarallisen näköinen puikko, ja toisessa laidassa hyvin hyvin ohut jää pystyllä blankolla kalliolla. Puikkoon ei voinut edes nojata, koska se kuulosti lähinnä sokerista tehdyltä (auringon polttama), ja tippuessaan se olisi voinut nykäistä meikänkin alas koska toinen kaapeli tuli sen alta. Mahduin kuitenkin puikon taakse stemmailemaan itseäni ylöspäin, oudossa asennossa rintamasuunta ulospäin kalliosta. Toivoin alitajuisesti, että en pysty varmistamaan, ja täten pystyn perustelemaan pakittamiseni itselleni, mutta keksin aina jonkun kohtuullisen varmistuksen kun hivutin hieman ylöspäin. Hyvien kalliovarmistusten turvin jouduin lopulta toteamaan itselleni että kun kerta kiivetään, niin kiivetään kanssa, ja lähdin herkästi naputellen jatkamaan cornerista ulos ohuella jäällä. Se, että päivä loppui silti kesken ja pakitettiin, ei haitannut yhtään -- mutta jos olisin pakittanut cornerista, itsetunto olisi kolhiintunut. Mutta mä sain mitä olin tullut hakemaankin, ja olin oikein tyytyväinen.

Luulin yöllä, että viereisestä teltasta kuulunut kahina ja käpistely olisi ollut normaalia ESB*-syndroomaa, mutta syyksi paljastuivat sopulit tai myyrät, no ne karvaiset systeemit kuitenkin. Erämaan ankarat olot eivät paikallisille hiirille kelvanneet, ja teltan lämpö olisi ollut poikaa. Luontokappaleet olivat sen verran päättäväisiä, että jatkuva telttakankaan rahina piti meitä hereillä, ja sai toiset jopa kimpaantumaan niin että sopuleita yritettiin tappaa nyrkillä telttakankaan läpi. Tässä ei onnistuttu, mutta yöllinen häiriköinti sai meidät kotiutumaan yhtä yötä, muttei yhtään kiipeilypäivää, aiottua aikaisemmin - niin ja noutamaan sen mun lompakon sieltä Övertorneån bensikseltä (Tusen tack, Övertorneån bensis!).

(* = Expedition Semen Build-up)

Yhteispotretti, Riku näyttää jotain jengimerkkejä.

Kolmantena päivänä kiivettiin siis jotain mitä jaksettiin, jos jaksettiin.

Hopsankeikkaa.

Ei siellä nyt ihan noin rankkaa ollut.

9.11.2010

Skraaps skraaps bang bang

Olosuhteet ja stimmunki on nyt niin kohillaan, että kiipeily suorastaan haittaa bloggaamista. Hyvän hiitin lisäksi nyt tuli jo jäätkin, mikä ei yleensä ole mun innostusta ainakaan laskenut. Ennen jäiden tuloa kerettiin vielä viikonloppuna käydä ottamassa alkukauden vikat "kuivat" - kuivat siinä mielessä että jäätä ei nyt ainakaan alas asti näy, mutta on kuitenkin sen verran että irtokivet ja sammaleet pysyy kohtuullisesti paikoillaan.

Vaikka mun pipo, reppu ja rotsi mätsääkin tosi nätisti, Ulpu veti sunnuntaina tyylipisteet kotiin. Kyseessä lienee vielä harvinaisen hyvin olosuhteita kestävä perenna, koska se on ollut paikoillaan jo Mäntyharjun markkinoista asti.

Tiistaina hermo petti ja mentiin Korouomaan. Ruskea virta oli liidikunnossa, farmiliigan puolelta tsekattiin myös Mammutti ja Jaska, joista jälkimmäisen semiohuilla släbeillä pysyi kuivana. Ruskealla oli vielä kosteahkoa. Olin Denniksen kanssa kahdestaan reissussa mun autolla, ja tuskailin koko päivän sitä että börstaaminen jää väliin paluumatkalla kun joudun ajamaan. Äärimmäisessä hädässä ovat äärimmäiset keinotkin sallittuja, sanoin, ja kävelin silmä edellä oksaan.

Next stop Stora Sjöfall!