8.9.2010

Syyskuun synnit

Joskus harvoin, mutta kuitenkin joskus saatan ryhdistäytyä oman pääni sisällä ja arvioida omaa kiipeilyäni rehellisesti. Siis niinkuin rehellisesti - mitkä asiat oikeasti mun suorittamiseen vaikuttaa, ja kuinka paljon kusetan itseäni yrittäessäni peittää niitä tekosyillä. Iso osa näiden kaltaisista syistä paljastuu usein vasta ulkopuolisen tekijän vaikuttaessa mun maailmaan - useimmiten se on kirja, joskus se on myös joku kiipeilijä uutena tuttavuutena. Kokosin yhteen kolme asiaa, joissa olen huomannut meneväni metsään viime aikoina.

1. Suhde sporttikiipeilyyn.

Huolimatta siitä, että oon tänä kesänä kiivennyt sporttia päivissä laskien enemmän kuin koskaan, mulla tuntuu olevan sisältäpäin kumpuava tarve dissata sporttia ja boulderointia - tai ainakin tuoda ilmi että se ei mua sataprosenttisesti tyydytä. Asian voisi tietenkin jättää tähänkin ja todeta, että trädikiipeily nyt vaan on raadia ja muu ei. Mutta onko tässä koko totuus? No ei tietenkään. Mulla on tarve dissata sporttia ja boulderointia, koska mun on vaikea suoritua niissä itseäni tyydyttävällä tasolla: Mä oon redpointannut tätä greidiä jo ties kuinka monta kpl, ja ekan sellaisen jo kauan aikaa sitten. Seuraavalle greidille ei silti tunnu olevan mitään asiaa, mutta miksi? Koska en oikeasti pysty "committoitumaan" siihen, että hankkisin tarvittavat voimat. Uskallan väittää, että näissä olosuhteissa se ei onnistu pelkästään sillä, että käy kiipeämässä kaltsia. Pitäisi oikeasti, oikeasti satsata tähän touhuun (eli treenata enemmän ja järkevämmin). Mun hermot ei tunnu riittävän siihen, ja mun onkin helpompaa käyttää suht-koht tasaista kalliokuntoani siihen, että hankin onnistumisen elämyksiä teknisesti helpommasta trädistä, missä kehitystä vielä tapahtuu ja dissaan netissä sporttia ja boulderointia.


2. It's easy to be hero in your own backyard.

Rovaniemellä on helppoa olla hyvä - kuulua parempien vähemmistöön. Ei ole meinaan paljoa kilpailua. (Humanistit haluavat tähän väliin sanoa kaikenlaista puppua siitä, kuinka kiipeily on kivaa kun ei ole kilpailua jne. Mä näen kilpailua miltei aina kun oon kiipeämässä, ja harrastan sitä. Usein vain ymmäretään väärin se, mistä kilpaillaan. Greidi ei ole ainut mittari, vaan myös yrittämisen taso. Mitä enempi yritystä, sitä enemmän respectiä greidistä riippumatta. Huono yritys ei lämmitä ketään.)

Siinä vain ei ole mitään hyvää kehityksen kannalta, että kuuluu parempiin. On vähemmän eteenpäin työntäviä tekijöitä. Yritän tätä asiaa sisäistää, ja olla innostumatta siitä jos pystyn keivillä ounaamaan jonkun randomin vaihto-opiskelijan. Mun mielestä on oleellista pitää itseään paskana, ja keskittyä sen syihin. Parhaiten tähän asiaan voisi mun mielestä vaikuttaa vaihtamalla maisemaa, ja päätyen tilanteeseen jossa oikeasti olisi porukan huonoimmasta päästä. Tällöin joutuisi kilpailutilanteisiin useammin ja kehitys hyötyisi siitä ilman, että sitä välttämättä tarvitsisi edes ajatella.


3. Nynnyily

Tämä on aika kompleksi asia, ja vaaran vähättelystä ei ole palkintona kai oikein mitään mutta siitä voi kärsiä muutkin kuin syylliset. Mutta etenkin talvikiipeilijänä mun täytyy olla rehellinen itselleni sen suhteen, että en ole oikeasti ollut pahassa kusessa ikinä. Pari kertaa oon kiittänyt onnea ja pari kertaa on ollut vähän kiire - mutta henkisellä tasolla mun täytyy tunnustaa että kiipeän aika isolla turvallisuusmarginaalilla enkä oo "ajattanut" itseäni kuseen (voi tietenkin kysyä että mitä järkeä siinä nyt olisikaan? Tuskin mitään, mutta tuntuu siltä että jos ei ikinä lähde riskillä tuuppaamaan, eli jätä keliä tai kondista huomioimatta, niin niitä kotiin viemisiä ei ole kuin kerran kaudessa).

Vaaran arviointi on talvella valitettavan vaikeaa, koska se sisältää aika paljon tuntemattomia tekijöitä. Jonkinasteisen vaaran kanssa joutuu kuitenkin aina tekemisiin, jos haluaa kehittyä ("seikkailu"-)kiipeilyssään. Haluanko sitten kiivetä pienemmällä marginaalilla? En tiedä. Joskus haluaisin olla rohkeampi ja kiristää ruuvia (vai löysätäkö niitä piti), mutta toisaalta oon iloinen siitä että oon kiivennyt kuten olen kiivennyt. Pyrin kiipeämään niin paljon, että mua ei harmita jos pakitan. Pidempiä reittejä arvioidessa teen mielummin ratkaisut maan tasolla, vaikka hyvät pakit onkin joskus parempi seikkailu kuin topitus. Vaara on myös hirveän subjektiivinen asia, ja se voi joskus olla katsojan mielestä jopa suurempi kuin itse kiipeilijästä. Ihanne olisi mun mielestä, jos tarvitsisi kiivetä vaarallisesti vasta sitten jos tilanne sitä vaatii.

Noniin, eli uuden kauden lupauksiksi muodostuivat siis että jatkossa kiipeän sporttia asenteella, muutan ja alan kilipääksi... Tai sitten menen vain kotiin syömään pullaa. Loppukevennykseksi Riku ja über-klassikko Ersfjordista, Dingel Dangel: