31.7.2010

Camping Italy

Kuukauden sporttikiipeilyrupeaman jälkeen oli aika pakata balsamicot ja camalotit rinkkaan, ja häippästä Comosta tien päälle. Heinäkuun ensimmäisenä pysäkkinä oli tarunhohtoinen Val di Mello, tuo Euroopan Yosemite, kuten kuulin useammastakin suusta sanottavan. Tai ainakin paras trädikiipeilymesta mikä makaronimaasta löytyy. Tai vähintäänkin spektaakkelimaisen siisti boulderimesta, graniitilla.

Tarkan markan miehinä ja naisina ostimme sen halvemman topon, jossa ei ollut karttoja, vaan lähestymiset selitettynä italiaksi. Säästetyt eurot oli kuitenkin nopeasti upotettu paikallisen kyläkauppiaan taskuun: mysli 8€ / paketti, tonnikala 4€ / purkki, etc. Kahden litran valkkarileka irtosi onneksi normihintaan 2,40€.

Reitille kuitenkin päästiin. Ongelmana vaan oli, että normaali lämpötila aamu- ja iltayhdeksän välillä oli 35 astetta. Ja kaikki feissit oli etelään. Osa onneksi jäi varjoon myöhään iltapäivällä.

Se ei vaan hirveästi auttanut, koska ...

Iltapäivällä alkoi aina satamaan.

Ja sitä tuli sitten niinku oikeasti, ja kauan. Rakeiden takia oli pakko pitää kypärä päässä kun juoksi suojaan, ja autojen pellit oli rutulla (siis rakeista!).

Yhden pitchin juttuja kerkesi kuitenkin lyhyillä aamusessareilla hyvin kiipeämään. Tällaisia ihan oikeasti pulttaamattomia herkkupaloja löytyi Sasso Remennon kiveltä, joka on ilmeisesti Euroopan suurin siirtolohkare (sen päälle menee 2kp:n reittejä). Molemmat supernätit halkeamat on melkein 30-metrisiä, oikeanpuoleinen helpompi käsikokoinen, vasen vaikeampi enempi sormikokoinen. Vasemmalta kaartaa myös Nicolas Favressen directi R/X 7c, E9 tai jotain. Todella kuuman näköinen feissi, ja ekan oikean piissin saa siis tonne ylös pari-kolme metriä topista. Sillä oli käsittääkseni redpointissa jotain seinään teipattuja huukkeja, huh.

Vasen salaman muotoinen fingerlock-fiesta oli greidattu veikeästi 6b+ :ksi, sanottakoon että Havukalliolla suomi-seiska taipu aika nätisti tohon verrattuna (samassa kelissä, olosuhteethan ei hämmentävästi muuttuneet yhtään kun hyppäsi koneesta heinäkuun lopussa ulos). Nakkeihin meni yhteensä varmaan puoli rullaa teippiä, mutta pah, se on halpaa lystiä.

Mellosta löytyy myös metkaa sporttia. Kalkkikivellä kiivetyn kesäkuun jälkeen oli kiva ottaa taas pataan chipatulta graniitilta, mutta mitkä maisemat, mamma mia.

Sasso Remenno, eli se Euroopan isoin siirtolohkare, on taaempana näkyvä "kivi". Mittakaavaa saa valkopaitaisesta hepusta yläosan släbeillä. Kiven päälle pääsee scrämbläämällä jotain nelosta, joten käytimme sitä toki ilmaisena camping-alueena. Topissa on tasaisia ruohoplänttejä joihin saa teltan nätisti.

Pikkupäissään ei kuitenkaan kannata mennä reunalle pissalle, sillä laakso löytyy 2 pitchiä alempaa.

Mellossa on kieltämättä systeemit kohillaan outdoor-hommia ajatellen.

Val di Mellon epäinhimillisen kuumuuden saattelemana päädyimme belgialaisten herrasmiesten BMW:n kyytiin ja kilometrin korkeammalle St. Moritziin. Minkkiturkkien ja after ski:n sijaan löysimme sikahintaisen campingin ja kymmenen astetta viileämmät lämpötilat.

Satuimme asumaan Comossa miehen luona, joka tuntuu avanneen mestoja vähän sinne sun tänne etelä-eurooppaa. Myöhemmin tuli ilmi, että hän oli myös vastuussa tästä St. Moritzin lähimestasta. Pizzaa suussa kehuin miehen reittejä, hän pahoitteli jotain muuta: kun he kymmeniä vuosia sitten tuolla harjasivat, oli Mosterachin jäätikkö kallion alla. Nyt sinne käveli melkein tunnin. Kävimme myös jäätikön vuoden 1940 reunalla, josta mittasin matkan nykyiseen reunaan: 2.1 kilometriä. Konkreettista ja herättävää.

Päivä päivältä Moritzin campingin lasku kasvoi kolmellakympillä, ja hiki alkoi nousta otsaan. Olimme onneksi tulleet alueelle incognito, joten Italian rajalla uskalsin tunnustaa belgialaisille ystävillemme että olimme poistuneet, eh, vaivihkaa ja visaa liiemmin kuluttamatta. Bemarin kyyti vei kuitenkin edelleen Gardajärven rannalle, jossa Skeletor ja Sharma paukuttivat vaneria. Täytyy sanoa, että kaukana on glamour kilpakiipeilyn huipultakin: samalla leirintäalueella meidän kanssa bunkkasivat Patxi ja venäjän moninaiset nopeustiimit.

Gardalla olosuhteet olivat taas isoin este täysipäiväiselle kiipeilylle, ja löysinkin itseni usein viilentävän Desperadoksen varresta jo klo 11. Kiipeämään lähdettiin monesti aamukuudelta, ja puoli kymmeneltä oli jo niin kuuma ettei pystynyt tekemään enää mitään. Päällimmäisin muistikuva Arcosta on kuitenkin lasittuneisuus: massiivinen kiipeilyturismi ja keltainen kalkkikivi on sanalla sanoen kertakäyttökulttuuria. Upeita kallioita, upeilla paikoilla, ja upean näköisiä reittejä. Mutta kaikki on paskana, ikuisesti. Se on selvää, että lokaalit pitävät ne oikeasti hyvät mestat kaukana opaskirjoista, mutta silti Massonen kaltaisen klassikkopaikan kokeminen surettaa: se on joskus ollut jotain helvetin upeeta, nyt se enää näyttää siltä. Onneksi kotikaltsit on tehty graniitista ja niillä ei tule ikinä olemaan liikaa jengiä.