31.5.2010

Patriootin päiväkirja

Aika-ajoin olen kehitellyt omassa päässäni itkua ja porua aiheesta "muualla olisi paremmin". Muualla olisi enemmän reittejä, joita voisi onsaitata, jolloin kehittyisi onsaittaajana. Muualla olisi vaikeita reittejä, joista voisi vain valita itselle sopivimman, ja kiivetä vaikean greidin. Muualla olisi loputtomasti kiivettävää, viini olisi halpaa ja elämä helppoa. Muualla musta tulisi sellainen kiipeilijä, mihin mun lähtökohdat riittäisi, eikä olosuhteet ja ulkopuoliset tekijät rajoittaisi mun kehitystä.

No niinhän se on. Italiassa on reittejä loputtomasti. Aivan sama minkälaisesta kiipeilystä diggaa, niin ei ne reitit ainakaan lopu kesken. Viini on halpaa, ja ne halvatkin on hyviä. Elämäkin on helppoa, tietenkin, koska sen on järjestänyt lyhyeksi ajaksi niin. Omat greidit nousee ja kiipeily kehittyy, koska pääsee kiipeämään jatkuvalla syötöllä uutta muuvia. Kroppa ja kädet kestää kiipeilypäiviä vaikka kuinka, koska otteet on isoja ja reitit pitkiä. Mutta mitä tämän kaiken yltäkylläisyyden ja reittien bulkkituotannon luona päässä liikkuu?

Kyllähän mä hyviä reittejä olen kiivennyt - tosi hyviä. Niin kauniita kuin sporttikiipeily voi olla. Semmosia, joiden jälkeen tärisee innostuksesta ja väittää sen gastonmuuvin olleen ehkä siistein muuvi ikinä. Mutta viimeistään aperitivon jälkeen se on jo unohtunut - hyvä jos nimeä tiesi ennenkuin lähti kiipeämään. Kaikessa runsaudessaan ne häviää toistensa keskelle, eikä ne saa samanlaista arvostusta mun mielessä kuin ne yksinäiset mestariteokset jossain kaukana pohjoisessa, kuusikon suojissa tai suon laidalla. Nämä on niin helppoja saavuttaa, ja henkisesti helppoja kiivetä. Eurooppalainen sporttireitti on vähän niinkuin helppo nainen (pardon, en voinut vastustaa mielikuvaa).

Suomessa hyvän reitin metsästys on aina vähintäänkin haasteellista. Keskimääräisellä suomalaisella kalliolla on korkeintaan pari-kolme reittiä toivomaasi greidiä, ja niistä korkeintaan yksi on oikeasti hyvä. Kun olet kiivennyt sen, seuraava hyvä reitti voi olla 200 km:n päässä. Onko se pelkästään negatiivinen asia?

Back in the day, ekan 7c:n kiipeäminen mulle tarkoitti 250 km ajamista suuntaansa melkein joka viikonloppu, melkein koko kesän. Pystyin ottamaan muistaakseni jonkun kolme yrkkää päivässä, neljäs oli jo selkeästi huonompi. Sitten takas kotiin lepäämään. En muista kuinka monta viikonloppua siihen meni, mutta bensaa paloi 80-luvun Subarulla vähintään parisataa litraa. Ja se etäisyys ei tarkoittanut sitä, ettäkö siellä olisi käyty vain viikonloppuisin. Arkisin seuraavasta työpäivästä tuli vaan vähän oudompi.

Kaikki se vaivannäkö, ajaminen, turhautuminen ja lopulta onnistuminen aiheuttivat tietenkin lopulta sen, että muistan vieläkin melkein joka muuvin ja klipin. Nämä asiat kulminoituu mun mielestä parhaiten omien reittien tekemisessä: ne on jotain ihan muuta, kuin vain jotain reittejä jossain kalliolla. Niihin liittyy muistoja löytämisestä, harjaamisesta, muuvien hakemisesta, vaikeuden tajuamisesta, pulttaamisesta, työstämisestä, ja silloisesta elämästä, joka niiden reittien kiipeämiseen siivitti. Jossain kuusikossa, sääskien keskellä, suon takana ja kotimaisella graniitilla oleva oma reitti vastaa ainakin 100:aa ylipultattua eurosporttia.

Kaiken dissauksen jälkeen, aion (aiomme) nyt klippailla pultteja niin kauan kun lämmöt pysyy inhimillisinä, ja sen jälkeen painua vähän ylemmäs ja ehkä klippailla lisää pultteja tai sitten ehkä siirtyä pikkuhiljaa eurooppalaisen seikkailukiipeilyn ihmeelliseen maailmaan.

0 kommenttia: