22.3.2010

Tosi pehmeitä ja nynnyjä ajatuksia stikautuksesta & kiipeilyn motiiveista

Jomppis digauttaa kevätauringossa.

Hommahan on nyt niin, että mä diggasin entisessä elämässä stikautuksesta ihan tosissaan. Niinkin tosissaan, että olin joskus jopa numerolappu kaulassa. Stikautus kuitenkin vaihtui täysipäiväisesti kiipeilyyn, ei kerralla mutta kuitenkin vääjäämättä. Siihen oli monia syitä, osa huonoja ja osa ihan järkeviä: kiipeilyä pystyy harrastamaan jossain muodossa ympäri vuoden. Hyviä laskupäiviä tuli mun mielestä myöskin huomattavasti vähemmän vuodessa kuin hyviä kiipeilypäiviä.

Laskeminen sellaisenaan mitä se mulle merkitsi, oli lähtökohdiltaan aika erilaista kuin kiipeily. Laskiessa haettiin sellaista jeejee-fiilistä, joka tulee kun arska paistaa, tulee faceshottia ja tietää että illalla on ihan poskettoman kovat kemut. Se oli yksinkertaisesti parhaimmillaankin vain siistiä.

No kaikki jotka kiipee jäätä, tietää että se on yleensä tosi kaukana siististä. Ei siellä kiljuta riemusta, kun on niin älyttömän kivaa. Kiipeilyn motivaatiot on mulla ainakin erilaisia kuin jeejee-fiilisten hakeminen, mutta niitä en ajatellut alkaa nyt erittelemään. Hämmästyin vain viikonloppuna sitä, kuinka kivaakin jääkiipeily voi olla näinä kauden viimeisinä hetkinä. Se oli mun mielestä niin lähellä puuterihiihtoa, kuin vain jääkiipeily voi olla. Arskat päässä, nollakeli, varmistamista ilman untsikkaa, varmistamista ilman hanskoja (!), koostumukseltaan helppoa jäätä ja illalla vähän kaljaa laavulla. Superia! Vai liian kivaa?

En mä jaksais kiivetä jos se olis vain siistiä. Se on pakko olla aika ajoin ikävää. Se opettaa suhtautumaan ympäröivään maailmaan, pettymyksiin, ja siihen miten tyhjänpäiväisiin tavoitteisiin uhrataan resursseja ilman mitään konkreettista voittoa. Se on pohjimmiltaan todella typerää touhua, sitä lukuunottamatta että kroppa pysyy paremmassa kunnossa kuin sohvalla makaamalla. Voiko siitä edes saada jotain muuta kuin aina vaan uusia tavoitteita?

Mutta ei se kai kuitenkaan ole sen urpompaa hommaa kuin rahan ansaitseminen isompaa taulutelkkaria varten, tai juominen jonkun muun kuin juomisen takia. Oon jokatapauksessa alkanut haaveilemaan taas keihäshommista, kuruista ja siitä, että pääsee haikkaamaan melkein pelkästään haikkaamisen takia.

Käytiin tamppaa latu Siniselle. On jäätä.

Onko tuo kyynel?

Siirryin fotohommissa ammattilaiseksi: yllä ensimmäinen kuvauspalkkio.

13.3.2010

Borkafjäll, "Vändpunkten" variation: "Med Kärlek Från Finland", WI4 M6+R 300m

Saapastelin Maisterin kanssa Kittefjällin afteriin hieman epäuskoisin tunnelmin. Kello oli jotain viisi iltapäivällä, ja jengi oli niin umpijurrissa kuin hurri vaan voi olla. Joku paikallinen cowboy osu melkein meihin tehdessään videolle saksipotkua monot jalassa, ja porukka lauloi Van Halenin "Panamaa" kurkku suorana. Henkilökunta kantoi pöytiin popcornia, jota kaikki tuntuivat heittävän huvin vuoksi lattialle. Päällimmäinen ajatus mulla oli, että kyllä, Ruotsissa ON kaikki paremmin. Intouduin itsekin irroittelemaan oluen verran. Tajusin lopulta myös että mitä hyötyä niistä Verbierissä vietetyistä teinikuukausista oli: tuopin täyttäminen omilla kaljoilla sujui mallikkaasti.

Tutustuimme myös paikalliseen heavy localiin, joka oli ollut aiemmin aktiviinen tositoimissa. Kaveri oli kuitenkin reuman myötä joutunut siirtymään ärjännehommista puuterinpöllyttämiseen. Silmistä näki, että mieli olisi tehnyt meidän matkaan, mutta minkäs teet. Hän kuitenkin infosi meitä mielellään paikallisesta skenestä, ja kertoi että kivi on paskaa ja keli on kovaa. Jumaliste, jos olisi tiedetty puoliksikaan.


Ekan aamun tuuli antoi osviittaa tulevasta. Hissukka heilui parkissa niinkuin olisi kaatumaisillaan, ja kusella käyminen onnistui mulla vasta toisella yrkällä. Tuulen ja irtolumen seasta ärjänteestä sai aina välillä sen verran näköä, että tiesimme olevamme sentään oikeassa paikassa. Kiipeily ei tullut siinä kelissä mieleenkään, mutta kävimme hieman skinnailemassa tönkin juurella, ja aloimme nostattamaan aggro-, testo- ja rasvatasoja seuraavan päivän lähetystä varten.


Topo lupasi reitille "Vändpunkt" 8 kp:ta, WI5:sta sekä vaikeasti varmistettavaa M5+:aa. Tunnelmaa nostatti myös tieto siitä, että ensinousulla oli bivakoitu puolessa välissä, vaikka se vähän erikoiselta tuntuikin. Tankkasimme Hissukassa pekonit, munat ja keksit naamaan ja lähdimme tuuppaamaan. Ekat 150 metriä jäätä taittui ripeästi kahteen tuntiin, joskin tuulen voimakkuus teki kiipeilyn välillä hämmentäväksi. En ollut ikinä kokenut sitä, että lautasen kokoiset pleitit lähtee lyödessä ylöspäin - eikä välttämättä tule enää alas. Meteli oli sanoinkuvaamaton, ja tuulen suunnan kääntyessä yllättäen tuntui siltä kuin joku löisi naamaan. Loivemmallakin puristin hakkuja rystyset valkoisina koska pelkäsin että tuuli ottaa mukaansa. Headwallin alaosassa oli kuitenkin jonkinlainen tuulensuoja, mikä nostatti tunnelmaa siinä määrin että aloin innoissani räkkäilemään ekaa kunnon kalliopitchiä varten.


Makeeta ja paikoin pystyä turffia, paskoja piissejä, lumen kauhomista, spiniä, kaikkea saatanan siistiä. Neljä jäähakaa ei ollut ylivarustelua, ei todellakaan, eikä teknokiilat ja täysi nippu C3:a. Kaikki meni helvetin hyvin niin kauan kunnes kuvittelin taas löytäväni loogisimman reitin ylös ja lähdin hakemaan vasemmalle oikean sijasta. Kiipeily meni petolliseksi: aina näytti siltä että parin metrin jälkeen helpottuu huomattavasti, ja sitten varmasti saa jotain gearia. Tuonne... No ei mennytkään.. No tuonne.. Ei siinä ollukkaan mitään.. Homma eteni kuitenkin pikkuhiljaa, ja sain pommin kamun ja jäähaan bulgen alle. Pyysin ekan kerran Akin huomiota koko päivänä, vaikka tiesin että sitä ei tarvitse erikseen pyytää. Se toimii mulla kuitenkin rituaalina: varmistajan huomion pyytämisen jälkeen on vähän sama kuin liikennevalot vaihtuisi vihreäksi. Do it. Kiroilin todella kovaa kun lukotin oikea jalka bulgen lipan pienellä listalla, vasen jalka tyhjän päällä ja hakkasin toisella hakulla lunta jonka alla oli pelkkää kiveä. Rikki haisi ja kipinät lensi.

Olin ollut varma että bulgen päällä on loivaa, ja heti sen jälkeen saan rakentaa johonkin rauhassa ständin. Nyt frontpointtasinkin kasikymppistä kalliosläbiä, jota peitti lumikerros, joka paikoin kantoi jalat mutta paikoin ei. Gearia ei mihinkään. Samalla tajusin, että en ikimaailmassa pysty pakittamaan bulgen ylitystä. Only way up. Keli alkoi kehittymään, ja hiivin parikymmenmetristä släbiä yli tunnin. Turpeeseen poraamani lyhyin bläkkäri jäi jossain vaiheessa niin kauas, että päätin etten enää katso alas. En ollut varma, että riittääkö kaapelit tarpeeksi ylös, mutta tiesin toisaalta myös että Aki ei tipu jos joutuu lähtemään liikkeelle. Kun lopulta löysin blokin johon tasapainotin kaksi pitonia, peckerin ja pienen C3:n, koin onnea jota ei ehkä ihan kotisohvalla voi saavuttaa.

Hämmentävästi tilanne alkoi olla yhtäkkiä olla täysin erilainen kuin yksi pitchi alempana. Olin liidannut tätä kp:ta yhteensä kolme tuntia, ja olin paskana, jäässä ja peloissani. Kun Aki saapui ständille, tuuli jo sillä tavalla että kommunikointi ständillä oli huutamista. Selvää alkoi olemaan myös se, että reitillä ei enää oltu, ei todellakaan. Ständin rakennettuani olin ollut iloinen siitä, että rankin oma osuuteni oli takana, mutta aloin äkkiä tuntemaan myötätuntoa Akia kohtaan jolla homma oli seuraavaksi edessä. Jokapuolella ympärillä oli julmannäköistä tavaraa, ja tuuli yltyi. Lunta oli joka paikassa, suussa, silmissä ja kauluksessa vaikka huppu oli niin kireällä kuin sen sain. Jos nyt ihan aikuisten oikeasti puhutaan, niin tuuli sillä tavalla että mulla pelotti todella paljon. Jos kaapelit olisi heittänyt alas rappelointia varten, olisivat ne olleet sekunnissa vaakasuorassa ja jumissa jossain kaukana. Lisäksi mun kiipeämä linja teki poikkaria paljon. Sovimme, että nyt yritetään yläkautta pois, ja yritetään tosissaan.


Akin pitchi lähti käyntiin äreällä dihedraalilla, joka meni nopeasti mutta sen jälkeen Aki jäi mulle näkymättömiin. Tein kyykkyjä ständillä ja seurasin paska jäykkänä kelin umpeenmenemistä. Vilkaisin alas, ja näin ilokseni vielä järven, joka oli poissuunnistamisen kannalta oleellinen. Meni minuutti, ja en nähnyt enää viittä metriä kauemmaksi. Pelkkää harmaata joka helvetin suunnassa. Meteli oli kuten suihkuturbiinissa, ja irtolumi sattui silmiin. Meni tunti, meni toinen ja melkein kolmaskin. Mietin, että en koske vikaan geeliin ennenkuin on tosi kyseessä, jos tässä nyt vaikka homma haukkaisi paskaa isomminkin. Mietin myös Akin kypärää, jonka kymmensenttinen halkeama oli menomatkalla korjattu pikaliimalla ja ilmastointiteipillä.

Kello alkoi olemaan sen verran, että harmauden lisäksi kohta olisi säkkipimeetä. Jossain vaiheessa kaapelit kiristy, ja aloin repimään ständiä mukaan. Peckeri ei suostunut irtoamaan helpolla, joten haistatin sille paskat ja jätin siihen koska mulla oli kiire. Kaikki se lumi, minkä Aki oli putsannut, oli tullut takaisin. Etiikka lensi nopeuden nimissä romukoppaan, ja aloin vetämään piisseistä aina kun ylsin. Homma toimi parin piissin verran, jonka jälkeen ne alkoi vetäessä jäämään käteen.

Dihedraalin jälkeen alkoi jotain mulle käsittämätöntä - loput pitchistä oli ehkä tähänastisen elämänkokemuksen mieleenpainuvinta kiipeilyä. Ja mä tulin kakkosena. Hoin mielessäni pelkkää "mitäv*ttua!!" kun löysin itseni paikoin hänkiltä feissiltä, epätoivoisena hakaten lumen peittämää kalliota. Revin harvoja piissejä naurettavan helposti irti, olin hapoilla ja epäuskoinen. Hakku laukesi jostain sokkoplacementistä, ja huusin tosissani tippuessani koska tiesin että Akilla tuskin oli ollut gearia ja mahdollisuuksia rakentaa mitään oppikirjaständiä. Paskoja sokkoplacementteja huukkaillessa mielessä pyöri vain ihmetys siitä henkisestä helvetistä, jossa Akin oli täytynyt liidissä olla. En vaan tajunnut että miten se oli tapahtunut. Se ei ollut enää "henkisesti-vaikeaa-mutta-jaloilla-seisomis-kiipeilyä", se oli fyysistä mikstaa isolla F:llä jossa vedetään kyynerpäät lukossa ja forkut tukossa. Sen varmistaminen vaan oli ollut jotain ihan muuta kuin kamujen ja kiilojen tunkemista valmiisiin halkeamiin. Kolmen piissin tasapainotettuja clustereita, kiila jäähakaa vasten: luovuutta ja mielikuvitusta oli käytetty. Kiipesin edelleen untsikka päällä, huppu niin tiukalla kuin voi, ja sain onneksi lämmöt takaisin päälle. Aki piti kaapelit niin kireänä että soi, ja ajattelin että sen täytyy johtua nimenomaan siitä että nyt ei oo mikään autonripustus-ständi kyseessä. Lisää kipinöitä, rikkiä ja henkisten varmistusten irroittelua, ja kourin Akin jalkaan kiinni.


En muista halasinko, mutta tarkoitus oli. Kolmen tunnin liidi näkyi silmissä ja kuului puheessa. Tuuli alkoi olemaan niinkuin helvetistä. Alaspäin ei haluttu enää todellakaan lähteä, ja pimeetä olisi vartissa. Tiedettiin, että topissa ei tulla näkemään yhtään mitään, mutta siellä voidaan silti liikkua, toisinkuin jos lähetään alaspäin ja homma haukkaa paskaa kaapelien varman jumimisen kanssa - tai kun alaspäin suunnistus menee vikaan. Lähdin rynnimään lipan alta ylemmälle lumikentälle. Bang, bang, hakkasin korpun läpi kenkiä ja antisnowpleitti sanoi sopimuksen irti. Mitä ylemmäksi pääsin, sitä käsittämättömämmäksi tuuli meni. Olin lopulta alle nelivitosella släbillä, mutta olin nelinkontin ja uskalsin liikuttaa yhtä raajaa kerrallaan. Tuntui siltä, että jos tuulelle antaa edes vähän pinta-alaa, niin sitten lennetään. Lopulta 60 metriä tuli täyteen, ja Aki lähti liikenteeseen. Nyt oli kusi sukassa vielä enemmän, koska ei ollut enää yhtään mitään millä olisi oltu kiinni seinässä, ja toisen mokasta molemmat lentäisi. Tarpeettoman pitkältä tuntuneen matkan jälkeen olin kuitenkin mielestäni mennyt tarpeeksi kauan jo tasaisella, ja aloin varmistamaan Akia luokseni.


Tasaiselle pääseminen tuntui mahtavalta, ja karjuimme toisillemme mielipiteitä siitä, mihin suuntaan nyt pitäisi lähteä puskemaan. Köydet meni niin käsittämättömään sykkyrään, että niitä ei saatu toisistaan irti ja Aki tarjoutui tunkemaan ne molemmat omaan isompaan reppuunsa. Kun pistin XP:n keilan kapeaksi ja tehot täysille, niin näki sentään parin metrin päähän ja uskalsimme lähteä sekoilemaan alarinteen suuntaan. Lumilipat kuumotti, mutta pyrin pitämään omasta mielestäni ainakin parikymmentä metriä reunaan jotta olisi marginaalia.

Vaikka eksyminen pelottikin, olo oli silti todella tyytyväinen siihen että seisoimme tasaisella alustalla. Niin kauan kuin tilanne pysyisi sellaisena, emmekä päätyisi mihinkään jyrkkään, olisimme erittäin tyytyväisiä. Kyllähän sitä nyt jaksaa seistä ja hiljaa kävellä vaikka kaksi päivää, mutta kunhan ei enää tarttisi mennä kuumottamaan jotain alaskiipeily- tai laskeutumishässäkkää. Pikkuhiljaa tuulta vastaan tapellen pääsimme kuitenkin alaspäin ja vielä oikeaan suuntaan. Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen läpsäisimme väsyneet ylävitoset ensimmäisen tunturikoivun luona, varman alaspääsemisen johdosta.

Koivikko tiheni pikkuhiljaa, ja hanki syveni kun tuuli ei ollut päässyt hakkaamaan lunta kiinteäksi. Alempana kelikin oli parempi, ja näkyvyys parani sen verran että näimme moottorikelkan valokeilan jäällä. Jälkeenpäin selvisi, että sen talon väki, johon auton parkkeerasimme, olivat huolestuneet meistä illan myötä ja myöskin pyrkineet valoilla näyttämään oikeaa laskeutumissuuntaa. Ruotsissa on kaikki paremmin...
15 tuntia autolta lähtemisen jälkeen saavuimme takaisin, halasimme, joimme litran kulutusmaitoa ja söimme pullaa.


Kramppien täyttämän, mutta hyvin nukutun yön jälkeen päivä sarasti niin keväisenä kuin vain voi. Topoa pyöriteltyämme tulimme siihen tulokseen, että olimme kiivenneet uuden variaation aiotulle reitille. Tulkitsimme myös paskan määrän loogisissa varmistuspaikoissa tarkoittavan sitä, että siellä ei kukaan ole aiemmin käynyt kikkailemassa. Koska kunnon kiipeily alkuperäiselläkin reitillä alkaa vasta jään jälkeen kivifeissillä, ja koska kokemus oli meille sen verran merkittävä, päätimme antaa variaatiolle nimen. Näin syntyi "Med Kärlek Från Finland" M6+R, omistettuna kahdelle tärkeälle ihmiselle siellä jossain, todella kaukana. Sisältö on siis n. 300 metriä kiipeilyä WI4 - M6+ - lumi - akselilla, ja ei tee tiukkaa antaa kummallekin kutosen mikstalle R:ää. Ensimmäiset 150 metriä on samaa topon reitin numero 2:n eli "Vändpunkten":n kanssa, jonka jälkeen lähdetään hakeutumaan vasuriin oikean sijasta. Tässä vielä linkki koko mestan topoon: Borkafjäll.


Väkivaltaakin tuli ehkä vähän käytettyä. Aina kun oon kiivenny Akin kanssa jonkun pitemmän reitin, teristä on lähtenyt melkein sentti pois...?

Loppureissun istuimme hotellin respassa, kuuntelimme Matematiikan opettajien liiton podcasteja ja odotimme keliä jota ei ikinä tullut.


2.3.2010

Helmikuun vikat ruudut

Aki flässää helmikuun hittireittiä.

Terveisiä sille Lapin Safarien oppaalle, joka päästi nämä israelilaiset paksit meidän alle. Hyvä että ymmärsit itse jäädä alakertaan! Seisoitte siellä alhaalla muuten sellaisen kyltin vieressä, joka varoittaa tippuvista kivistä ja jäästä. Sitä tavaraa tulee oikeasti alas ja paljon, ja siinä ei pipo enää paljoa auta. Kohteliaitakin olivat, eräskin emäntä parkkeeras perseensä suoraan kamojen päälle. Very stupido, comprendo??!

Hiihtolomaviikon isoin kysymys lieneekin nyt sitten se, että menenkö parturiin vai hommaan uuden Petzlin ponihäntä-yhteensopivan kypärän.