3.1.2010

Lokonen, Radetzkyrennan ja Håreks Hund

Starttasin Ravilan kanssa kinkunsulattelureissuun maanantaina, kohteena suurinpiirtein Baugenin maja tai jotain sinnepäin. Aikaa oli varattu sen verran, että välipäiviin oli varaa ja niitä aiottiin myös pitää, jos ei tiukkojen reittien niin sitten darran vuoksi.

Suunnitelmat menivät uusiksi jo Skibotnin Statoililla, kun ulkona paljastui tuulevan kuin ulkosaaristossa konsanaan ja pakkastakin tuntui olevan ihan kiukulla. Itseasiassa mua väsyttikin jo, olinhan nimittäin ollut kokonaisen viikon töissä. Pienehkön palaverin loppukaneettina päätimme pistää parkkiin, leirin pystyyn, nukkua kunnon yöunet ja kiivetä seuraavana päivänä reissulle introksi "Lokosen", a.k.a Tiimalasiputouksen. Lokonen on Kvitdalenin vieressä, kivassa leikkauksessa menevä nätti jääputous jolla on mittaa joku vajaa parisensataa metriä.

Herätyskello oli pirahtanut viideltä, "putouksella" olimme joskus ysin aikaan. Tunnelma oli korkealla, kun tajusimme että siinä missä putous pitäisi olla, oli nyt noin kymmenmetrinen katto. Eihän siinä mittään, mutta täältä ei kyllä enää tämän päivänvalon aikana kerkiä muualle kiipeemään. Eikä oikeen olisi napannutkaan, jossain määrin otti nimittäin aivoon.

Ensimmäisen kerran näimme Lokosen päivänvalossa, kun olimme jo takaisin autossa menossa Statoilille kahville. Hyvältähän se tieltä näyttää, mutta valitettavasti ekat kolme-neljäkymmentä metriä puuttuu. Putous tulee syvän rännin pohjalle, ja vaatii hämmästyttävän määrän lunta aloitukseen jotta jäähän pääsee kiinni. Taakse jää valtava luola.

Lämmin paskanmakuinen kahvi jeesasi vähän, muttei hirveästi - oli nimittäin kolmas kerta kun olin yrkkäämässä tätä nelosen putousta. Hyviä syitähän löytyy: ekalla kerralla henkilölle A tuli pitchiä vaille toppia niin kova nälkä, että hän halusi syömään (jolloin sitten lähdettiin syömään). Toisella kerralla kiipesin sitä henkilön B kanssa, joka oli kolmatta tai neljättä päivää elämässään jäällä ja hyytyi kutakuinkin samaan paikkaan kuin henkilö A (syy lienee lähinnä meikässä, joka henkilön B sinne raahasi ja pommitti siltä kypärän hajalle, jonka omisti muuten henkilö A). Kolmas kerta toden sanoo.. tai sitten ei. Se on ulkoliikuntaa, jumaliste, ja se on tämmöstä.

Jo toisen Statoil-palaverin jälkeen päätimme ajaa pikaisesti Kvaloyalle, kun vielä näkisimme jotain.

Kvaloyalla otimme irti viimeisistä päivänvalon rippeistä sen minkä saimme, ja kiikaroimme menemään. Näky vaan oli todella karu: kuivaa, kuivaa, kuivaa! Jäätä ei näkynyt käytännössä missään. Yksi potentiaalinen kiinnostuksen kohde Hollenderanilla ei lähtökohtaisestikaan ole mikään maailman läskein putous, joten kuoppasimme haaveet Baugenin majasta ja päätimme jäädä vuonon rantaan ja kiivetä sitä mitä pystyi.

Home sweet home.

Lopultakin keskiviikkoaamuna Fusioni söi turvetta. Tässä vaiheessahan emme sitä tienneet, mutta emme olleet alkuunkaan oikealla reitillä. Ylös siitä näytti kuitenkin pääsevän, ja menemistä ei pitänyt olla niin kauheasti etteikö sitä kerkiäisi käsittämättömän lyhyen päivän aikana kiipeämään. Hiitti oli kova, ja eka pitchi meni kivasti loivassa turpeessa ja seuraava solidilla jäällä.

Kolmas pitchi toi meidät lumilaikulle, jossa aloimme arpomaan reitin suuntaa. Vaihtoehtoja oli kaksi: oikealle ylös (mistä sen jälkikäteen toposta katsottuna pitäisi mennä), ja suoraan ylös ärjyn näköiseen chimneyyn. Oikealle menevä vaihtoehto vain uupui kaiken sen, mitä pitkin pystyisi kiipeämään - siloista kalliosläbiä koko hoito. Siinä ilmeisesti joskus on jäätä, kun se topoonkin on piirretty. Chimney näytti kuitenkin siltä, että sen melko varmasti pääsisi. Alhaaltakin jo tosin näkyi, että se oli täynnä hämärän muotoisia lumimuodostelmia, jotka näyttivät uhmaavan painovoimaa.

Ennen chimneytä oli kuitenkin vielä yksi pitchi, joka oli kohtuu solidia rännitystä parilla bulgenylityksellä. Loppupäässä pitchi helpotti kiipeilyllisesti, mutta varmistamiseen joutui kaivamaan jokeripakan eli teknokiilat, joita sitten tasapainottelin toiveikkaasti ja toivon ettei lumet rämähdä jalkojen alta.

Viides ja viimeinen kiipeilyllinen pitchi oli sitten se pitchi, jolta ei enää kuvia näpsitty kummankaan toimesta. Kiipesin hakut valjaissa mantteleita ja krimppasin hanskat kädessä minkä kerkesin. Chimney kapeni koko ajan, ja muuttui ensin pystysuoraksi ja tuntui välistä hänkiltä, koska yläpuolella oli kokoajan kaikenlaisia jääkaapin kokoisia tuulenmuodostamia pelottavia lumijuttuja. Cramponi petti alta, ja kiilauduin poikittain rööriin ja luulin katkaisseeni selkäni tai jotain kun kipu oli niin kova. Potkin pikku paniikissa minne sattui, ja romautuin arkkupakastimen kokoisen lumilipan. Köntsä osui ensin jalkaan, ja roikuin taas käsillä. Sen jälkeen se osui köysiin, ja hetken ajattelin että nyt mennään, kun veto oli sen verran kova. Kun tajusin etten tippunut, pelkäsin Ravilan puolesta, joka oli suoraan alapuolella mutta osoitti elonmerkkejä välittömästi ja luuli meikäläisen tippuneen kun kaapelit meni kireäksi. Köntsä onneksi hajosi rännissä ennen Rikua, mutta hätäähän ei oikeasti ollut koska Gorak olisi voinut lyödä köntsän nyrkillä hajalle ennenkuin se olisi osunut siihen.

Lisää kipinöitä, torkkaamista ja varovaista lumen tiputtelua ja löysin yllätyksekseni talon pitonin, jonka klippaaminen toi kummasti lisää uskoa menoon. On tästä joku muukin mennyt, joten minäkin menen. Rännitin selkä toisella laidalla ja jalat toisella ylöspäin, ja lopultakin alkoi turve paistamaan jostain yläpuolelta, joten toivoa oli että meno loivenisi. Turpeelle pungettuani rannasin kauas reunasta ja tein Gorak-prooffin ständin.

I toppen.

Rannasimme harjanteelle ja aloimme arpomaan alas menemistä. Huonoja kokemuksia oli edellisiltä reissuilta (kts. Hårek), ja Ravilan yrityksestä huolimatta en suostunut lähtemään ensimmäiseen hyvännäköiseen ränniin. Hämmästyttävää kyllä, pikku kävelyillä, alaskiipeämisillä ja kahdella rappelilla olimme yhtäkkiä takaisin pusikossa.
Autossa aloimme perehtymään topoon, ja totesimme iloisena kiivenneemme reitille "Radetzkyrennan" directin lopetuksen. Alkuperäinen kohde oli ilmeisesti parisataa metriä enemmän vasemmalla, mutta kun on pimeetä, niin on pimeetä...

Uudenvuodenaaton bileitä varten hyödynsimme paikallisen ostarin saniteettitiloja. Välipäivän kunniaksi käytimme myös pari tuntia avoinna olevan kahvilan etsimiseen, jota ei löytynyt. Norjalaisilla bensiksillä kun ei ole penkkejä, mistä juoda kahvia.

Uudenvuodenaaton kemut. Gayness-faktoria nostettiin kuuntelemalla Queeniä, Pet Shop Boysia ja yksi biisi Eva Dahlgrenia.

Gorak tuijottaa reittejä helpommaksi.

Pikku plekseissä uhotut suunnitelmat olivat onneksi haihtuneet aamuun mennessä, ja starttasimme Munin-nimisen tömpyrän harjannetta kohti reitillä "Håreks Hund". Lumisläbeiltä näkyi kivasti muualle Munin:lle, ja kuivalta näytti, todella kuivalta. Ainakin siihen verrattuna, miltä näytti pari vuotta sitten - ja silloinkin piti Hårekin jääpitchi kiertää draikkaamalla.

Mäkeä riitti, ensin kiivettiin yhdellä kaapelilla ja lopulta kahdella. Meno oli onneksi kokoajan henkisesti helppoa, välillä lunta, välillä ohutta turvetta ja kalliota ja aivan ministi jäätä, muttei jyrkkää ollenkaan. Ruuveja oli viisi mukana, oli ehkä vähän overkilliä koska yhtään ei käytetty. Hauskaa kiipeilyä enivei, ja maisemat parani ylösmennessä.

Toppia nyt ei tietenkään päivänvalolla nähty, mutta nähtiin kuitenkin. Kun ensimmäisen kerran luulin olevani topissa, rannasimme sen jälkeen jonkun sata metriä jonka jälkeen tetsaus jatkui köydet repussa ylöspäin jonkun sataa metriä, koska only-way-out oli takakautta ja harjanteelta ei päässyt pois. Poismeno oli ehkä hieman pitempi mitä olin kuvitellut, kiersimme nimittäin kaksi vuorta, mutta rappeloimme vain kerran ja muuten kävelimme kovalla lumella.

Perjantaina kiipeilyjen päätteeksi paukautimme Signaldalenin huudeille saunaan, mikä tuntuikin ihan mukavalta viiden autoretkeilypäivän päätteeksi. Loppusaldoksi jäi täten pakit-topit 1-2 joten ei paskempi reissu ollenkaan.


Kanakuulat piti sulattaa ennen paistamista. Joku päivistä oli ennustettu Norjassa vuoden kylmimmäksi päiväksi. Peruslämmöt olikin kokoajan jossain miinus kympin hujakoilla, mikä on aika galsaa noille huudeille.

Kuutamo valaisi usein enemmän kuin aurinko.

Jäi epäselväksi, oliko tämä nyt perusriekko (Ptarmigan) vai joku skottilainen vastine.

Tiskauspäällikkö hommissa.

Tornpillaren Muninilta nähtynä.

Gear gayness.

Untuvahousut: huijausta?

Aattoillan irroittelua.


3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

JA MAAN! Hyvän näköstä reippailua, kaadoin kahvit pöydälle ku nauroin mahdollisesta Gorakin ja jääköntin matsista.
Lueppas sähköpostis, mie laitoin sinne internetin tietojenkäsittelysivujen välityksellä sanoman.

-Dennis.

Juha kirjoitti...

Hitti kamaa..siistii että ukot ottaa positiivisella asenteella kaiken mitä vastaan tulee.. mahtavaa.

tapsa kirjoitti...

kiitokset arvon herroille kohteliaisuuksista... ämpyilyt jatkuu kun pakkaset taittuu. nyt jäätyy kusi lennossa.