27.1.2010

Lisää kuokkia, pakkasta ja vuodatusta

Kiipeilyn ja surffaamisen välissä meinaa bloggaaminen välillä unohtua, varsinkin kun on ollut niin kylmä ettei ole pystynyt ottamaan kuvia (mulla on herkät nakit). Maailmassa tapahtuu paljon, ja Petzl puskee uusia kuokkia estradille. Nomicci ei vissiin miellyttänyt kaikkein fiksahtaneimpia draikkaajia (se on niin suora!), joten uus Ergo muistuttaa enemmän bumerangia kuin jäähakkua. Miltei jokavuotiseen tapaansa Petzli uusii terät jotka jatkossa kantaa nimeä Ice ja Dry. Eipä siinä mittään, kiinnitys on kuitenkin sama kuin vanhoissa. Vasaraa ja muuta siidee tulee, jotain liipasimen näkösiä juttuja kanssa. Gearwhoret (ai minä vai? höpöhöpö) voi väijyä kuvia patonkimiesten foorumilta tästä linkistä.

Käytiin väijymässä yhtä proggista, Jeeppi ei ollu moksiskaan mutta Panun pakarat paleltu kun pakkasta oli mitattu -32. Tais olla viimeinen kerta sillä juoksutrikoo-softshell yhdistelmällä? Mullakin oli kämpillä vielä kantapäät tunnottomina. Kaupan päälle oli vielä kiipeilyllisesti melkein nollapäivä. Järkeä? No on, helvetisti. Ei tarvi enää miettiä sitä linjaa, sitä paitsi se on on ihan paska reitti.

Mutta miksi se kiinnostaa ulkopuolisia niin perkeleesti että mitä jotkut tekee kun on pakkasta? "No onko mittää järkee". "No miks sinne pittää mennä ku on niin kylymä". "Taasko te aiotte mennä sinne?". Kai se nyt on tässä maassa jokaisen oikeus ruoskia itseään juuri parhaaksi näkemällään tavalla. Talvella kiipeilyn harrastaminen ei ole ikinä mitään puuterihiihtoa, siinä on aina aspekteja jotka on ihan perseestä. Joten ihan sama mulle vaikka se olis kuinka perseestä koko touhu. On se aina siistimpää ku darrassa makaaminen ja sen miettiminen, että olisko siellä voinu vetää. Kuinka "siistiä" on kiivetä sisällä? Se on ehkä mukavaa, mutta that's it. Se että ulkoilutan reppua, jäädytän perseen ja sen jälkeen syön onnellisena munkkeja on silti siistimpää. It doesn't have to be fun to be fun. Lenkkeily on kanssa ihan penaalista, juoksen silti ja nimenomaan juuri siksi. Kun on tarpeeksi hapoilla, ei v*tuta enää.
Gymillä käynti ei sen sijaan ole penaalista. Möykkyjen ounaaminen palahommissa, se on siistiä.

Uusista projekteista haaveilu haukkaa usein paskaa. Bouldereiden etsimiseltä oon vielä välttynyt aika mukavasti, mutta kaltseja on väijytty paljon. Harvoin löytyy yhtään mitään, vielä harvemmin jotain sellaista millä tekee jotain. Useimmiten pelkkiä kivikasoja, sitten joskus hämmentävän tiukkoja mestoja. Metässä rämpiminen ja kartalla näkyvän "kallion" paljastuminen kartoittajan mokaksi on surkeaa, mutta vielä surkeampaa on vaikeassa paikassa olevan kallion paljastuminen sellaiseksi, että ei oikein tiedä minkälaisia reittejä siihen pitäisi kuutioida. Vapaasti - vaikeeta, tosi vaikeeta - mikstana? - ei onnistu, liian pienet otteet (ehkä onnistuu, mutta on perseestä). Kauniita potentiaalisia kesäreittejä en suostu hajottamaan... Argh. Teknoa? Joo, mutta en osaa eikä hirveesti kiinnostakaan. Tällaisten valtavien ongelmien kanssa painiskelusta johtuen mulla on verenpaine noussut.

19.1.2010

Kuivempia reittejä ja tee-se-itse-hakut

Arktinen pilari muodostuu sen verran harvoin, että sen linjoja on täytynyt jo vuosia sitten alkaa hapuilemaan kuivemmassa kunnossa. Pilarihan on pilari, kun sen takana on vähän hänkimpi feissi, ja hyvä feissi onkin. Jäätä siihen ei ole tänä talvena tullut vielä yhtään, mutta samapa tuo. Turpeet on jäässä, ja kivet pysyy pakkasilla paikallaan.
Grounduppasin allaolevassa kuvassa näkyvän dihedraalin tarkoituksena keulia siitä suoraan ylös, mutta massiivinen drägi (kaapelit tuli alakerrasta asti, ei kuvan hyllyltä) ja pakomahdollisuus harjan yli johtivat ständitykseen.

Suttis punaisissa kakkostelemassa, meikä vihreissä varmistelee ylänurkassa.

Girl power.

Directi jäi nyt vielä haaveeksi, koska ständiltä kiipesimme harjan toiselta puolelta teen juontiin. Arvoitukseksi jäi myös yläkerran halkeamien luonne - tekeekö niillä mitään. Ei olis eka kerta kun alhaalta hyvännäköiset röörit paljastuu silmänlumeiksi eikä ime edes peckeriä.

Sitten vaihtoehtoinen tapa niille, joilla on kuokat hankinnassa:

Jos vain skilssit riittää ja olkapäissä löytyy tehoa, ottakaa mallia Louhosta. Kuka vielä uskaltaa epäillä ammattiopetuksen tasoa Suomessa? Varaosienkaan suhteen tuskin tulee ongelmia, ainakaan niin kauan kuin käyttäjä on sama kuin valmistaja.

15.1.2010

Paluu arkeen

Pakkasten hellitettyä mixdead osasto uskaltautui ulos yhdeksi yöksi ja kahdeksi päiväksi. Arkisin Korolla harvemmin on porukkaa, mutta yllätykseksi sieltä löytyikin partio vaasalaisia jotka olivat uhmanneet kolmenkympin pakkasia ja telttailleet laavuilla perjantaista. Hyvä hööki jätkillä, itsehän tuskin tarkenin mennä kauppaan.
Vaikka maanantaina olikin jo lauhaa, epiikki syntyi silti: sinihomejuusto-banaani-kanakastikeainekset oli kaikki mukana, mutta riisit unohtui kylille. Aamiasmunat uhrattiin Atkinsmaisen kanamunakkaan tekoon, ja lopputulos ns. osui tuulettimeen. Panu pelasti seuraavan aamun tuomalla meille Rollosta munkkeja, joiden turvin päästiin vielä tiistaina louhimaan. Kaapelit kastui sen verran kivasti, että eivät olleet vielä kuivia kun äsken heitin takaisin reppuun huomista varten.

Jäätä on tullut niin valtavasti että joutuu hakeutumaan aina vaan sivummalle että löytää turvetta.

10.1.2010

Olosuhdeongelmia ja välipäiviä

Toissapäivänä ulkona -32 celciusta, keivillä +6... Jäätä ei "pysty" kiipeämään, sisälläkin tahtoo olla turhan kylmä boulderoida. Lenkille ei keuhkot taivu, gymillä ei kehtaa joka päivä käydä. Palan saa kipeeks kuitenkin hakkaamalla vaneria hakuilla.

circuittia from rollo mixed on Vimeo.

Videography by Zuttis.


Häätö alkaa näkyä keivin seinäkirjoituksissakin.

3.1.2010

Lokonen, Radetzkyrennan ja Håreks Hund

Starttasin Ravilan kanssa kinkunsulattelureissuun maanantaina, kohteena suurinpiirtein Baugenin maja tai jotain sinnepäin. Aikaa oli varattu sen verran, että välipäiviin oli varaa ja niitä aiottiin myös pitää, jos ei tiukkojen reittien niin sitten darran vuoksi.

Suunnitelmat menivät uusiksi jo Skibotnin Statoililla, kun ulkona paljastui tuulevan kuin ulkosaaristossa konsanaan ja pakkastakin tuntui olevan ihan kiukulla. Itseasiassa mua väsyttikin jo, olinhan nimittäin ollut kokonaisen viikon töissä. Pienehkön palaverin loppukaneettina päätimme pistää parkkiin, leirin pystyyn, nukkua kunnon yöunet ja kiivetä seuraavana päivänä reissulle introksi "Lokosen", a.k.a Tiimalasiputouksen. Lokonen on Kvitdalenin vieressä, kivassa leikkauksessa menevä nätti jääputous jolla on mittaa joku vajaa parisensataa metriä.

Herätyskello oli pirahtanut viideltä, "putouksella" olimme joskus ysin aikaan. Tunnelma oli korkealla, kun tajusimme että siinä missä putous pitäisi olla, oli nyt noin kymmenmetrinen katto. Eihän siinä mittään, mutta täältä ei kyllä enää tämän päivänvalon aikana kerkiä muualle kiipeemään. Eikä oikeen olisi napannutkaan, jossain määrin otti nimittäin aivoon.

Ensimmäisen kerran näimme Lokosen päivänvalossa, kun olimme jo takaisin autossa menossa Statoilille kahville. Hyvältähän se tieltä näyttää, mutta valitettavasti ekat kolme-neljäkymmentä metriä puuttuu. Putous tulee syvän rännin pohjalle, ja vaatii hämmästyttävän määrän lunta aloitukseen jotta jäähän pääsee kiinni. Taakse jää valtava luola.

Lämmin paskanmakuinen kahvi jeesasi vähän, muttei hirveästi - oli nimittäin kolmas kerta kun olin yrkkäämässä tätä nelosen putousta. Hyviä syitähän löytyy: ekalla kerralla henkilölle A tuli pitchiä vaille toppia niin kova nälkä, että hän halusi syömään (jolloin sitten lähdettiin syömään). Toisella kerralla kiipesin sitä henkilön B kanssa, joka oli kolmatta tai neljättä päivää elämässään jäällä ja hyytyi kutakuinkin samaan paikkaan kuin henkilö A (syy lienee lähinnä meikässä, joka henkilön B sinne raahasi ja pommitti siltä kypärän hajalle, jonka omisti muuten henkilö A). Kolmas kerta toden sanoo.. tai sitten ei. Se on ulkoliikuntaa, jumaliste, ja se on tämmöstä.

Jo toisen Statoil-palaverin jälkeen päätimme ajaa pikaisesti Kvaloyalle, kun vielä näkisimme jotain.

Kvaloyalla otimme irti viimeisistä päivänvalon rippeistä sen minkä saimme, ja kiikaroimme menemään. Näky vaan oli todella karu: kuivaa, kuivaa, kuivaa! Jäätä ei näkynyt käytännössä missään. Yksi potentiaalinen kiinnostuksen kohde Hollenderanilla ei lähtökohtaisestikaan ole mikään maailman läskein putous, joten kuoppasimme haaveet Baugenin majasta ja päätimme jäädä vuonon rantaan ja kiivetä sitä mitä pystyi.

Home sweet home.

Lopultakin keskiviikkoaamuna Fusioni söi turvetta. Tässä vaiheessahan emme sitä tienneet, mutta emme olleet alkuunkaan oikealla reitillä. Ylös siitä näytti kuitenkin pääsevän, ja menemistä ei pitänyt olla niin kauheasti etteikö sitä kerkiäisi käsittämättömän lyhyen päivän aikana kiipeämään. Hiitti oli kova, ja eka pitchi meni kivasti loivassa turpeessa ja seuraava solidilla jäällä.

Kolmas pitchi toi meidät lumilaikulle, jossa aloimme arpomaan reitin suuntaa. Vaihtoehtoja oli kaksi: oikealle ylös (mistä sen jälkikäteen toposta katsottuna pitäisi mennä), ja suoraan ylös ärjyn näköiseen chimneyyn. Oikealle menevä vaihtoehto vain uupui kaiken sen, mitä pitkin pystyisi kiipeämään - siloista kalliosläbiä koko hoito. Siinä ilmeisesti joskus on jäätä, kun se topoonkin on piirretty. Chimney näytti kuitenkin siltä, että sen melko varmasti pääsisi. Alhaaltakin jo tosin näkyi, että se oli täynnä hämärän muotoisia lumimuodostelmia, jotka näyttivät uhmaavan painovoimaa.

Ennen chimneytä oli kuitenkin vielä yksi pitchi, joka oli kohtuu solidia rännitystä parilla bulgenylityksellä. Loppupäässä pitchi helpotti kiipeilyllisesti, mutta varmistamiseen joutui kaivamaan jokeripakan eli teknokiilat, joita sitten tasapainottelin toiveikkaasti ja toivon ettei lumet rämähdä jalkojen alta.

Viides ja viimeinen kiipeilyllinen pitchi oli sitten se pitchi, jolta ei enää kuvia näpsitty kummankaan toimesta. Kiipesin hakut valjaissa mantteleita ja krimppasin hanskat kädessä minkä kerkesin. Chimney kapeni koko ajan, ja muuttui ensin pystysuoraksi ja tuntui välistä hänkiltä, koska yläpuolella oli kokoajan kaikenlaisia jääkaapin kokoisia tuulenmuodostamia pelottavia lumijuttuja. Cramponi petti alta, ja kiilauduin poikittain rööriin ja luulin katkaisseeni selkäni tai jotain kun kipu oli niin kova. Potkin pikku paniikissa minne sattui, ja romautuin arkkupakastimen kokoisen lumilipan. Köntsä osui ensin jalkaan, ja roikuin taas käsillä. Sen jälkeen se osui köysiin, ja hetken ajattelin että nyt mennään, kun veto oli sen verran kova. Kun tajusin etten tippunut, pelkäsin Ravilan puolesta, joka oli suoraan alapuolella mutta osoitti elonmerkkejä välittömästi ja luuli meikäläisen tippuneen kun kaapelit meni kireäksi. Köntsä onneksi hajosi rännissä ennen Rikua, mutta hätäähän ei oikeasti ollut koska Gorak olisi voinut lyödä köntsän nyrkillä hajalle ennenkuin se olisi osunut siihen.

Lisää kipinöitä, torkkaamista ja varovaista lumen tiputtelua ja löysin yllätyksekseni talon pitonin, jonka klippaaminen toi kummasti lisää uskoa menoon. On tästä joku muukin mennyt, joten minäkin menen. Rännitin selkä toisella laidalla ja jalat toisella ylöspäin, ja lopultakin alkoi turve paistamaan jostain yläpuolelta, joten toivoa oli että meno loivenisi. Turpeelle pungettuani rannasin kauas reunasta ja tein Gorak-prooffin ständin.

I toppen.

Rannasimme harjanteelle ja aloimme arpomaan alas menemistä. Huonoja kokemuksia oli edellisiltä reissuilta (kts. Hårek), ja Ravilan yrityksestä huolimatta en suostunut lähtemään ensimmäiseen hyvännäköiseen ränniin. Hämmästyttävää kyllä, pikku kävelyillä, alaskiipeämisillä ja kahdella rappelilla olimme yhtäkkiä takaisin pusikossa.
Autossa aloimme perehtymään topoon, ja totesimme iloisena kiivenneemme reitille "Radetzkyrennan" directin lopetuksen. Alkuperäinen kohde oli ilmeisesti parisataa metriä enemmän vasemmalla, mutta kun on pimeetä, niin on pimeetä...

Uudenvuodenaaton bileitä varten hyödynsimme paikallisen ostarin saniteettitiloja. Välipäivän kunniaksi käytimme myös pari tuntia avoinna olevan kahvilan etsimiseen, jota ei löytynyt. Norjalaisilla bensiksillä kun ei ole penkkejä, mistä juoda kahvia.

Uudenvuodenaaton kemut. Gayness-faktoria nostettiin kuuntelemalla Queeniä, Pet Shop Boysia ja yksi biisi Eva Dahlgrenia.

Gorak tuijottaa reittejä helpommaksi.

Pikku plekseissä uhotut suunnitelmat olivat onneksi haihtuneet aamuun mennessä, ja starttasimme Munin-nimisen tömpyrän harjannetta kohti reitillä "Håreks Hund". Lumisläbeiltä näkyi kivasti muualle Munin:lle, ja kuivalta näytti, todella kuivalta. Ainakin siihen verrattuna, miltä näytti pari vuotta sitten - ja silloinkin piti Hårekin jääpitchi kiertää draikkaamalla.

Mäkeä riitti, ensin kiivettiin yhdellä kaapelilla ja lopulta kahdella. Meno oli onneksi kokoajan henkisesti helppoa, välillä lunta, välillä ohutta turvetta ja kalliota ja aivan ministi jäätä, muttei jyrkkää ollenkaan. Ruuveja oli viisi mukana, oli ehkä vähän overkilliä koska yhtään ei käytetty. Hauskaa kiipeilyä enivei, ja maisemat parani ylösmennessä.

Toppia nyt ei tietenkään päivänvalolla nähty, mutta nähtiin kuitenkin. Kun ensimmäisen kerran luulin olevani topissa, rannasimme sen jälkeen jonkun sata metriä jonka jälkeen tetsaus jatkui köydet repussa ylöspäin jonkun sataa metriä, koska only-way-out oli takakautta ja harjanteelta ei päässyt pois. Poismeno oli ehkä hieman pitempi mitä olin kuvitellut, kiersimme nimittäin kaksi vuorta, mutta rappeloimme vain kerran ja muuten kävelimme kovalla lumella.

Perjantaina kiipeilyjen päätteeksi paukautimme Signaldalenin huudeille saunaan, mikä tuntuikin ihan mukavalta viiden autoretkeilypäivän päätteeksi. Loppusaldoksi jäi täten pakit-topit 1-2 joten ei paskempi reissu ollenkaan.


Kanakuulat piti sulattaa ennen paistamista. Joku päivistä oli ennustettu Norjassa vuoden kylmimmäksi päiväksi. Peruslämmöt olikin kokoajan jossain miinus kympin hujakoilla, mikä on aika galsaa noille huudeille.

Kuutamo valaisi usein enemmän kuin aurinko.

Jäi epäselväksi, oliko tämä nyt perusriekko (Ptarmigan) vai joku skottilainen vastine.

Tiskauspäällikkö hommissa.

Tornpillaren Muninilta nähtynä.

Gear gayness.

Untuvahousut: huijausta?

Aattoillan irroittelua.