27.12.2010

Break' em

Pääsääntöisesti valmistajat neuvovat seuraavasti hakkujen käytön suhteen:
- Älä kierrä hakkua sitä irroittaessa, vaan nylkytä ylös alas
- Älä teroita koneellisesti
- Älä teroita hakkuja yli ensimmäisen hampaan

Iloisena voinkin todeta rikkovani kaikkia ohjeita toistuvasti ja olen todella tyytyväinen siihen mitä ne terät silti kestää. Mulla on eläessäni katkennut vain kaksi terää ja käyttökelvottomaksi on taipunut muistaakseni saman verran. Molemmat katkenneet terät ovat olleet vanhoja - vähintään yhden kauden kiivettyjä ja teroitus melkein tapissa, eli kohta ekassa hampaassa asti. Molemmat on myöskin olleet malliltaan BD:n Laserit, jotka on ohuemmat kuin Titanit tai Fusionit. Mutta ehkä oudoin yhteinen tekijä niissä on ollut se, että niillä on ehdottomasti kiivetty suhteessa eniten "puhdasta" jäätä eikä kaltsia. Jäällä ne on molemmat myöskin hajonneet.

Tämän massiivisen aineiston perusteella veikkaisin, että jäähakun terälle kaikkein vahingollisinta on nimenomaan kiertäminen irroittaessa. Mulla on paha tapa kiertää terä irti, jos tunnen että se lähtee siten helpolla. Lisäksi kun sen tekee kunnon pakkasessa, missä jää on kuin betonia ja iskuja tulee paljon, niin kyllä siinä teräskin väsyy. Tiedän tosin myös sen, että tulen jatkossakin kiertämään niitä hakkuja irti, koska joskus vaan on kiire. Koneellista teroitusta en menisi heti syyttämään, koska teen sen yleensä siten, että terä ei ainakaan mainittavasti kuumene. Lisäksi katkenneet terät ovat katkenneet niin kaukaa kärjestä, että se kohta ei missään nimessä ole kuumentunut. Sanon tämän kaiken tietenkin tietämättä yhtään mitään metallurgiasta.

Vääntyneet terät ovat taas olleen Petzlin vehkeitä. En osaa sanoa onko Petzlin ja BD:n seoksissa eroja, mutta on mulla vähän semmoinen fiilis että BD:n terät olisivat kovempia. Se sitten aiheuttaa tietenkin sen, että vaikka ne kestävät enempi höykytystä ja pysyvät paremmin terässä, niin joskus ne lopulta katkeavat ennemmin kuin taipuvat. Molemmat Petzlit jotka oon saanut taivutettua meni sporttimikstassa. Silti se on mun mielestä miltei käsittämätöntä kuinka paljon ne terät ja hakut kestää sitä väkivaltaa, mitä varsinkin drytoolissa joskus tulee. Ei sitä uskois että se kestää roikkua kahvasta koko ruumiinpainolla kun terä on vaakahalkeamassa, mutta kyllä sen uskoo kun koittaa. Kovin paksussa kunnossa ei kyllä kannata olla.

Tärkeää on tietenkin ymmärtää, että teräs ei ole tuhoutumatonta. Jos on menossa semmoiseen paikkaan, missä terä ei saa katketa, niin terä pitää valita sen mukaan. Kestävä terä on tietenkin semmoinen joka vedetään suoraan kaupan kassista hakkuun kiinni, tai jonka historian tietää tarpeeksi hyvin. Perusteriä kestävämpiäkin vaihtoehtoja on, jotka voivat maksaa parisataa dollaria per pari. Sellaisia voi väijyä Danen sivuilta. Sillä hinnalla tulee 30% parempi murtolujuus ja elinikäinen teroitus. Mä tyydyn pitämään varaterää mukana...

19.12.2010

Borkafjäll bailing

Heräsin perjantaina taas takakontista, tällä kertaa 600 km:n päässä kotoa. Olin lakannut kelaamasta näiden ajamisien mielekkyyttä, tai oikeastaan olin tullut siihen tulokseen, että se oli mielekästä. Olin huomannut, että vuorilla ei ollut aikomusta tulla mun luokse, joten mun täytyi mennä vuoren luokse. Vuori oli tuttu viime keväältä, ja valitettavasti olosuhteet eivät olleet hirveästi siitä parantuneet.

Sitähän voi tietysti miettiä, että miksi tonne ylipäätänsä pitää mennä.

Mr. Korosuo saapui etelästä kaapelien toiseen päähän. Lumiolosuhteiden ja ambitioidemme vuoksi reitinvalinta oli tämä: "Monarki", WI5/M6+/A3. Reitin lähestyminen sekä reitti itsessään vaikuttivat turvallisimmalta ratkaisulta vyöryjen kannalta, joiden suhteen olin aika pelokas. Lunta oli tullut koko torstain, ja sitä tuli edelleen, ja sitä tuli helvetisti. Lumen vuoksi päätimme myös, että alastulo tapahtuu samaa reittiä mitä mentiinkin - en olisi todellakaan halunnut lähteä kävelemään takapuolen lumikentille niillä lumilla.

Saku poikkaroimassa 2. mikstapitchin alle.

Alkupää reitistä meni sujuvasti, loivaa turfia ja kiinteähköä lumijäätä, jota oli melko vaikea varmistaa mutta jonka pystyin hyvillä mielin kiipeämään - lopussa tosin oli laaja korppu, joka romahti, mutta onneksi vasta Sakun alta. Lunta vaan tuli kiukulla, sitä tuli ylhäältä ja sitä tuli alhaalta. Olin tosi iloinen siitä, että vastoin tyyliäni olin heittänyt niskaan vanhan TNF:n kuoritakin jossa oli huppu - mutta huppua lukuunottamatta kalvotakin käyttö kyllä muistutti taas siitä että miksi ne on niin huonoja softshelliin verrattuna. Sen jälkeen kun ekan kerran kastuin hiestä, se hiki pysyi kyllä takin sisällä Rolloon asti.

Tokan tai kolmannen pitchin, miten sen nyt laskee, alussa oli hyvää dihedraalityylistä sekoilua hyvillä piisseillä. Mun uudelleensyttynyt rakkaus, joita hexuiksikin kutsutaan, osoittivat taas olevansa painonsa kultaa kun jäisistä halkeamista puhutaan. Koko pitchi oli laadukasta ja monipuolista mikstaa sanan varsinaisessa merkityksessä: jäätä, kalliota, turfia ja pikku lukotuksia sinne tänne. Paikoin ysikymppinen kiipeily oli paljon "siistimpää" mitä olin kelannut, lähinnä siitä syystä että se oli hämmentävän hyvin varmistettavaa. Sain melkein aina halutessani hyvän piissin, ja sketsimmät vehkeet kuten peckerit jäivät kokonaan käyttämättä.

Keli oli tuttua Borkafjälliä taas.

Ice ice baby!

Tunnelma ja stimmunki oli katossa katon alla, päivän highpointissa.

"Istappen" ei ollut ihan sitä mitä kelattiin, ja noihin liruihin lähteminen negan kautta ilman pommeja piissejä ei hotsittanut oikein kumpaakaan, ei sitten vapaasti eikä teknosti. Topon mukaan tämä jääpuikko saattaa "romahtaa" keväämmällä, no, en olisi siitä ainakaan vielä huolissani. Ehkäpä se siitä kasvaa, joku kausi ainakin. Eikä ole ensimmäinen kerta kun meikä pakittaa, eikä varmasti viimeinen. Tällä rutiinilla en liiemmin edes osaa enää harmitella - ja enpä toisaalta silloin vielä tiennyt, kuinka onnellinen olisin autolle saapuessani.

Lunta oli tullut koko päivän, ja meidän jälkeä ei luonnollisestikaan näkynyt missään. Lumikenkien paikka oli merkattu GPS:llä, jota kohti me alettiin rämpiä - linnuntietä vajaa 400 metriä. Ei sillä, ettenkö olisi tajunnut että tilanne oli oikeestaan aika helvetin huono. Lumi lohkeili koko ajan, suurinpiirtein joka askeleella. Yritimme pysyä jotenkuten turvallisen oloisilla kulmilla, mutta se ei nyt sitten riittänyt. Tunsin ja kuulin, että nyt lohkes vähän isommin. Hetken aikaa kelasin, että pystyn pysymään jaloillani ja vastustamaan lumen voimaa, mutta samalla kun sain katseen käännettyä ylärinteeseen tiesin että nyt haukkas paskaa. Laatta oli lohjennut varmaan 50 metriä mun yläpuolelta, jyrkemmästä rinteestä. Ja kuten varmasti moni muukin on sanonut, sitä lunta vaan tuntui tulevan joka suunnasta, vasemmalta, oikealta ja ylhäältä. Kerkesin siinä lähinnä miettimään, että ei oo todellista, jään vyöryyn kävellessä. Urpo, urpo, urpo. Huuda, huuda, huuda. Huusin sen mikä keuhkoista lähti ja toivoin että Saku on tarpeeksi lähellä kuullakseen mutta tarpeeksi kaukana ollakseen vyöryn ulkopuolella. Lumi tempaisi mukaansa ja vei jonkun matkaa, ja lopulta pysähtyi. Riuhdoin itseni irti oikein vielä tajuamatta mitään. Huusin vähän lisää, hakkasin hakulla koivun kylkeä ja olin niin helvetin iloinen. Vyöryjäljen läpi mönkiminen antoi inhan kuvan lumen määrästä: lunta oli kainaloihin asti eikä jalat koskeneet mihinkään.

Sakulla hapottaa meikän musavalinta illalle: 101 Anthems of the Eighties.

En tiedä onko se oman idiotismin julkituomista jos vyöryilyistään verkossa kirjoittelee, mutta fuck that. Virheet ei tekemättömäksi muutu sillä että niitä villaisella painaa, ja ne on arvokkaita kokemuksia tulevaisuuden päätöksenteon kannalta. Hyviäkin päätöksiä tehtiin: mm. se, että beilattiin silloin kun beilattiin, eikä vaikka kahdeksan tuntia myöhemmin jolloin sitä lunta olisi ollut vielä enemmän.

15.12.2010

Lähirännejä

Kun päivän pituus on alle 2,5 tuntia, lähikaltseilla kiipeilemällä tulee helposti enemmän metrejä kuin Korouomassa. Korolla menee usein paljon aikaa tetsailuun, ja jos työstää jotain niin yläköyden vieminen voi sekin viedä ison osan päivästä. Eipä silti, kyllä mä mieluiten lähden aina Posiolle, mutta toissapäiväinen setti kammopakkasessa oli vielä takaraivossa - niinpä päädyin Sonkaan Denniksen kanssa. Paskarännejä kerkesi tahkoamaan päivänvalossa ihan tarpeeksi ja varmistusvuorot ei ikinä olleet niin pitkiä että olisi kerinnyt jäätymään. Denniksen kanssa tultiin siihen tulokseen, että toisin kuin kiipeily yleensä, niin tällaisten hyvinvarmistettavien chimney-tyyppisten systeemien kiipeäminen on tosi kivaa!

9.12.2010

Lavinfara i Nord

Jo menomatkalla pohjoiseen alkoi tulemaan ikäviä tekstareita. Kaverit olivat olleet vyöryssä, ja lumitilanne oli hasardi vähän joka puolella. Suunnitelmat kiipeilyn suhteen piti miettiä uudelleen, ja Tamokdalenia tai Lyngeniä ei edes harkittu - kummastakin on aika vaikea löytää sellasta kiivettävää, jonka yläpuolella ei ole valtavia määriä lunta. Kvaloyalle lähden sen sijaan mielelläni milloin vain, syystä jota en itsekään enää oikein tiedä.

Toiveet paremmasta lumiturvallisuudesta hävisivät lähestyessä. "Korvamerkityn" reitin alla oli tuore vyöry, joka oli tullut reitin yläpuolisesta bowlista, pyyhkinyt koko feissin ja irrottanut vähän kiveäkin ja alhaalla katkonut puita. Mulla pikkasen etoi muisto siitä, että oon plussakelillä säkkipimeässä kävellyt sen bowlin alas - ja että sen bowlin joutuu jokatapauksessa ylittämään monen reitin topituksena. Koska tietoa ei siitä ollut, että onko ylhäällä vielä jotain irtoamatta, emme liikoja miettineet asiaa vaan painuimme takavasemmalle lyhyemmälle reitille. Ainoaksi turvallisen oloiseksi ratkaisuksi osoittautui Radetzkyrennan III-3, josta olin directin version tosin kiivennyt jo viime vuonna - variaation pari uutta pitchiä vaikutti sekin paremmalta vaihtoehdolta kuin ei mitään.

Reissun erikoisemman yhteensattumuksen tapahtumat saivat alkunsa sunnuntaina topissa. Miran superlämmin ja käsittämättömän arvokas varmistushanskan kuori päätti lähteä lentoon, ja itkun saattelemana hanska hävisi rännin syvyyksiin. Sanoimme hanskalle hyvästit ja yritin vakuuttaa sen omistajaa siitä, että hanska ei löydy ikinä. Autolle saavuttaessa myös Riku ilmoitti hukanneensa jotain - yhden BD:n jääruuvin. Molemmat olivat onneksi korvattavia asioita, eivätkä vaikuttaneet maanantain kiipeilyyn muuten kuin huonona mielenä.

Maanantai-iltana, kahden tunnin ajomatkan päätteeksi Kvaloyalta majapaikkaan, olimme tulleet siihen tulokseen että kiipeämme tiistaina lähempänä Skibotnia, joka olisi ns. kotimatkan varrella. Kvaloyalle ei olisi järkeä enää mennä, koska se lisäisi kotimatkaa kahdella tunnilla, kun taas Skibotnissa kiipeäminen vähentäisi sitä tunnilla. Tämä oli hyvä ajatus, siihen asti kun tajusin että mun hakut on edelleen Kvaloyalla.

Tiistai-aamuna olimme siis jälleen ajamassa Tromssaa kohti jo ennen seitsemää. Pienimuotoinen helpotuksen huokaus kuului kun hakut näkyivät auton valoissa parkkiksen reunalla. Seuraavaksi Riku ilmoitti löytäneensä toissapäivänä hukkaamansa jääruuvin tien vierestä. Tiesin tavallaan jo siinä vaiheessa, että tänne kannatti tulla taas - ja puolen tunnin kuluttua en meinannut uskoa sitä mikä otsalampun keilassa vilahti. Noukin Miran hanskan parin metrin päästä meidän toissapäiväisestä jäljestä, johon se oli tippunut Huginin topista.

Hårek III-3. Lumi on jyrkkää jos kaikki ständit on roikkuständejä. Olen kiivennyt Hårekin aikaisemmin Akin kanssa, mutta nyt lähdimme sinne ainoastaan siitä syystä, että sen pystyy rappeloimaan kutakuinkin kokonaan talon kamoilla eikä takapuolen lumikentille tarvitse lähteä poistuttaessa. Lunta oli kuitenkin niin käsittämättömät määrät että kiipeily oli hidasta ja märkää, enkä halunnut kruksipitchille enää pimeässä.

Vikan päivän outdoor-elämyksenä toimi Nesheim/Albrigtsen III-2, josta pitchitin yhden kp:n ja loput rannasimme jotta Gorak kerkiäisi vielä illaksi hellustelemaan Rolloon. Olimmekin takaisin autolla hämmentävästi jo puoliltapäivin.

Grotfjord - ei paremmasta väliä.

29.11.2010

Manic monday

Outdoor-hommien valitettava huono puoli on se, että välillä haukkaa paskaa ihan ilman omaa panostakin. Ensin tulee sellainen pakkanen, että sisäelimetkin jäätyy. Sitten se pakkanen jatkuu niillekin päiville, joina olisi ollut aikaa mennä sinne outdoor-hommiin. No ihan niin kylmä ei ollut, etten olisi lähtenyt, mutta pakkasenkestävät kiipeilykaverit on joskus tosi tiukassa. Kun sellainen pakkasenkestävä köysikaveri sitten saa töiltään maanantain vapaaksi, on meikäläisen päästävä mukaan - "akateeminen" vapaushan kyllä venyy ja paukkuu tarvittaessa.

Oli hyvä pore, stimmunki kohillaan ja repussa koukkuja ja lenkkejä vaikka muille jakaa. Mutta kun joka vuosi ei ole jäätä niinkuin edellisenä, ja joskus vieläkin vähemmän. Sitä ei ollut, mitä lähettiin hakemaan, ja yksi mummojääliidi lohduttaa yhtä paljon kuin rangaistuslenkille lähteminen. Kyllähän se päivä ulkona aina päivän toimistossa voittaa, paitsi jos saldona on kävelyä hakut käsissä ja scrambleen verrattavaa jääkiipeilyä - ja niiden takia paussilla olleet siviilihommat.

No tämä oli eka puihin mennyt päivä tällä kaudella. Niitä tulee, eikä niille nyt hirveästi mitään mahda, varsinkin jos haluaa käydä muillakin kuin pomminvarmoilla mestoilla. Korouoman pääputouksilla on jäätä normaalisti eli reilusti, ja niin on joka kausi. Muiden mestojen kuivuuteen ovat varmasti vaikuttaneet alkukauden äkkipakkaset, jotka ovat jäädyttäneet purot ennenkuin ne ovat reunalle asti päässeet. Toissakautena jäätä oli kuitenkin todella paljon ja sitä oli myös paikoissa missä sitä ei aina ole. Arkistojen kätköistä löytyi tuosta hyvästä kondiksesta paljonkin kuvia, joista voi tällä hetkellä haaveilla vain:

Sininen putous. Vasempaan laitaan tuli "uusi" linja, pikkasen kuivahko mutta muuten tosi makea. En oo nähnyt yhtä hyvässä kuosissa ennen enkä jälkeen. Tällä hetkellä oikean puolen peruspilari ei yllä alas asti ja oli katkennut jossain vaiheessa pakkasia.

Tämä ränni/feissi on Sinisestä putouksesta Ruskealle virralle päin. Tällä hetkellä siellä ei ole mitään, nada, siis ei niinku edes kosteutta. Rutikuivaa kivikkoa ja blanko feissi.


Jaska Jokusen ja Tuulentien väliin tuli kanssa jäätä ihan kiivettäväksi asti - on siinä aina jotain mutta 08/09-kaudella oli normaaliin verrattuna reippaasti.

Mammutin ja Jaskan väliin tulee jokavuosi jonkinlainen putous, mutta silloin oli pari kiivettävää linjaa enemmän kuin normaalisti.

Tuulentie oli silloin niinkin paksu, että sen pystyi kiipeämään noin nelosena, mutta onneksi jokapaikasta ei sentään valunut valtoimenaan.

Tästä mä en edes muista että mistä tää on. Näyttäisi siellä jäätä kuitenkin olevan?


25.11.2010

-21 C ja subjektiivisia kokemuksia

On verhoja, ja on verhoja jotka on parikymmentä astetta pakkasen puolella ja kuivia. Kauempaa ne näyttää aika samalta, viiden sentin etäisyydeltä ne on kaksi eri maailmaa. Toinen on kiinteä ja rauhallinen, toinen soi niinkuin kirkonkellot ja voi räjähtää palasiksi pelkästä tuijottamisesta. Jälkimmäinen voi myös saada liian itsevarman kiipeilijän palaamaan maanpinnalle häntä koipien välissä, iloisena siitä.

Olin onnistunut hivuttamaan itseni aika ylös. Pystyin stemmaamaan verhon ja kallion välissä, ilman että verhoa tarvitsi lyödä. Verho oli leveä, paksuudesta en tiedä. Massiivinen mitoiltaan, mutta ei koostumukseltaan. Luulin alaosan kantavan, mutta lähempänä tajusin että alaosan lisäksi myös itse verho on enemmän ilmaa kuin jäätä. Stemmaamalla sitä kuitenkin pystyi turvallisen oloisesti kiipeämään, varmistamisen suhteen sitten olikin vähän niin ja näin.

Olin jo siirtynyt stemmaushommista verhon ulkopuolelle, mutta en ollut vieläkään varsinaisesti lyönyt kertaakaan - hakenut vain sopivan kolon ja narauttanut terän kiinni. Stemmaamisen loputtua kiipeily meni reilusti fyysisemmäksi, koska roikuin käsillä, mutta olin melko varma siitä että ylöspäin mennessä jää paranee. Itseasiassa kerkesin jo ajatella, että tämähän alkaa olla in-the-bag. Itsevarmuus alkoi hiipiä takaisin. "Oisit alusta asti vaan luottanu ittees, niin tää olis ohi jo". "Nynny, pitikö hieroa siinä alussa niin hulluna, jätkät jäätyy, kyllä tää kestää, anna runtua vaan". Rauhotuin, koska olin varma siitä että pystyn alkaa lyömään kunnolla, ja saan kohta ekan hyvän ruuvin sisään.

Löin ehkä noin 15% teholla. KABOOM. Sen on enemmän kuin ääni. Sen tuntee kaikkien neljän raajan kautta, kuinka se tärähdys menee koko verhon läpi. Se ääni on niinkuin tykillä ammuttaisiin. Tuntuu siltä, että se kaikuu koko kanjonissa, ja korvien väliin se jää soimaan melkein pysyvästi. Kaikki ajatukset pyyhkiytyy uusiksi, ja kaikki se itsevarmuus häviää sekunnin murto-osassa. Kaikki ne videot, joissa paksummatkin paadet romahtaa, pyörii silmissä. Jos voisi kumartaa ja tehdä kunniaa, tekisi senkin varmaan, voisi oikeastaan tehdä ihan mitä vain että pääsisi ihan-minne-tahansa siitä verhon kyljestä. Ennen pamausta kerkesin vähän vitsailemaankin, ja vähän jo jotain leikittelinkin. Mutta hymy hyytyy, ja ei enää paljoa naurata, kun verho päättää asettaa ihmisen takaisin omalle paikalleen. Yhdellä äänellä pystyy murtamaan karvasemmankin äijän, näin karvattomasta puhumattakaan. Nyyhkytin hiljaa ja yritin olla liikkumatta. Mietin että mitä mä teen. En pystyisi pakittamaan muuveja ensin alas, ja sitten verhon taakse. En uskalla lyödä enkä potkaista mihinkään. Mutta mulla on se yksi ruuvi jaloissa, joka teorian tasolla estää dekkaamisen. En tosin haluaisi edes istua siihen, koska siinä oli enemmän ilmaa kuin jäätä. Dude, joskus vaan joutuu valitsemaan huonoista vaihtoehdoista vähiten huonon.

Alaspäin huukkailua säestää hiljaa lausutut pyynnöt verholle. Tajuan puhuvani sille, että se ottaisi nyt ihan iisisti eikä päättäisi räjähtää. Saan huukattua hakut tarpeeksi lähelle ruuvia. Tasapainotan ne ruuviin, ja istun siihen. Laske, ja laske hitaasti...

Jääkiipeily on niin sairaan siistiä.

Kaikki kolme Jokeria saatiin onnistuneesti muutettua kukkapuskiksi.

16.11.2010

Stora Sjöfallet, igen

Pitkä viikonloppu Storalla alkoi taas lupaavasti. Olimme päässet hädin tuskin Ruotsin puolelle, kun huomasin jo hukanneeni lompakkoni. "Rahaton on huoleton", vai kuinkas se nyt meneekään, ja tuskinpa erämaassa euroja tarvitsee. Sen sijaan siellä tarvitsee telttaa, joka päätti lisätä reissun seikkailullista antia hajoamalla. Sitä kootessa katkesi kaari, joka bonuksena tuli ulkoteltasta läpi tehden siihen nätin viillon. Kankaat naamalla menin nukkumaan, ja olin iloinen siitä ettei tuullut. Vahva suorittaminen jatkui aamulla, kun sekoitin keskenään juomapulloille ja bensoille tarkoitetut suppilot.

Pienet vastoinkäymisethän nyt tietenkin vain lisäävät reissun antia, eikä mulla tuommoiset sopivat häröilyt ole ikinä itsetunnon päälle käyneet. Meillä oli kuitenkin tiedossa kolme varmaa päivää kiivetä alkukauden jäätä, mahtavaa seuraa itseni mukaanlukien ja kohtuullinen määrä lämmikettä ja hyvää ruokaa. Talviretkeily on in ja on tosi siistiä olla out, ja mulla oli toppahousut ja kolme makuualustaa mukana.

Kolme kiipeilypäivää jaoteltiin seuraavasti: ensimmäisenä päivänä scouttia ja roadside-actionia, jotta kerkiää syödä ja nukkua kakkospäivän pitempää päivää varten, ja kolmantena sitten mitä jaksaa jos jaksaa. Ekan päivän scoutingia hankaloitti alhaalla asti roikkuvat pilvet, mutta välillä yläkerta näyttäytyi sumun seasta. Storalla oli ollut reilu viikko pakkasia, joten mitään megamassiivisia putouksia en odottanut ja vielä vähemmän halusin. Jäätä näkyi olevan oletetun verran, eli jonkunverran, ja ekan päivän roadside-valinnan ratkaisi 50 metriä tieltä oleva vapaasti seisova pilari.

Aamu-unisuuden katkaisi puolivälissä pilaria kuulunut valtava "DZÄNG" ja naaman eteen ilmestynyt pilarin levyinen halkeama. Kusi sukassa ja miksei housussakin hivutin itseni takaisin alas ja päätin hyökätä epärehellisesti ylhäältäpäin, yläköydellä. Oman kokeiluni sekä Gorakin ja Denniksen takomisen kestäneenä päädyin keskiarvoistettuun arviooni siitä, että se kestää 100% varmasti jos sen kanssa on nätisti, ja niinhän se kestikin, hah, niinkuin ne aina tekevät...

Punaviinin temperointi outdoor-olosuhteissa on joskus haastavaa.

Onneksi kaikki liemet eivät ole yhtä kranttuja, eivätkä juojat.

Kakkospäivän pitempi kohde osoittautui alusta asti vahvaksi vastustajaksi, ja kolmen vartin ihanneaika lähestymiseen ylittyi pahasti vaikka latua oli luomassa 3:33 maratonajan omaava Dennis. Useimmitenhan jäät näyttävät tieltä huonommilta ja ohuemmilta kuin mitä ne todellisuudessa ovat, no, nyt ei ollut niin. Peckerin ja vajaaksi jääneiden pienimpien ruuvien säestämänä hivutin itseäni puolitoista tuntia pikkuhiljaa ylöspäin, upean ohuella ja kalliosta irti olevan korpun päällä joka silloin tällöin tarjosi hyviä placementteja muttei koskaan yhtään ylimääräistä. Jostain syystä mukana olleet ykkösen ja kakkosen camalotti olivatkin juuri Ne Oikeat sille kaikkein mukavimmalle ständihyllylle, ja pääsin nauttimaan ohikiitävän hetken punaisesta aamuauringosta.

Pienisuuri sadisti minussa tunsi mielihyvää poikien ulvoessa verenkierto-ongelmiensa kanssa. Sehän on nimittäin niin, että kun on itse ollut epämukavuusvyöhykkeellä pitkän ajan, eikä ole kelannut mitään muuta kuin sitä ständin löytämistä ja untsikan sisään pääsemistä, on suorastaan nautinnollista päästää kakkoset irti, kokemaan edes hieman sitä iloa mikä sieltä ständien välistä löytyy.

Päivä tarjosi myös toisen superlaadukkaan pitchin, jotain mitä kaipasin yhtä ristiriitaisesti kuin ensimmäistäkin. Päivän paras pitchi on aina se, jota aloittaessaan on varma pakittamisestaan. Tulin helpon lumikentän päätteeksi pystyyn corneriin, jonka toisessa laidassa roikkui pitkä ja vaarallisen näköinen puikko, ja toisessa laidassa hyvin hyvin ohut jää pystyllä blankolla kalliolla. Puikkoon ei voinut edes nojata, koska se kuulosti lähinnä sokerista tehdyltä (auringon polttama), ja tippuessaan se olisi voinut nykäistä meikänkin alas koska toinen kaapeli tuli sen alta. Mahduin kuitenkin puikon taakse stemmailemaan itseäni ylöspäin, oudossa asennossa rintamasuunta ulospäin kalliosta. Toivoin alitajuisesti, että en pysty varmistamaan, ja täten pystyn perustelemaan pakittamiseni itselleni, mutta keksin aina jonkun kohtuullisen varmistuksen kun hivutin hieman ylöspäin. Hyvien kalliovarmistusten turvin jouduin lopulta toteamaan itselleni että kun kerta kiivetään, niin kiivetään kanssa, ja lähdin herkästi naputellen jatkamaan cornerista ulos ohuella jäällä. Se, että päivä loppui silti kesken ja pakitettiin, ei haitannut yhtään -- mutta jos olisin pakittanut cornerista, itsetunto olisi kolhiintunut. Mutta mä sain mitä olin tullut hakemaankin, ja olin oikein tyytyväinen.

Luulin yöllä, että viereisestä teltasta kuulunut kahina ja käpistely olisi ollut normaalia ESB*-syndroomaa, mutta syyksi paljastuivat sopulit tai myyrät, no ne karvaiset systeemit kuitenkin. Erämaan ankarat olot eivät paikallisille hiirille kelvanneet, ja teltan lämpö olisi ollut poikaa. Luontokappaleet olivat sen verran päättäväisiä, että jatkuva telttakankaan rahina piti meitä hereillä, ja sai toiset jopa kimpaantumaan niin että sopuleita yritettiin tappaa nyrkillä telttakankaan läpi. Tässä ei onnistuttu, mutta yöllinen häiriköinti sai meidät kotiutumaan yhtä yötä, muttei yhtään kiipeilypäivää, aiottua aikaisemmin - niin ja noutamaan sen mun lompakon sieltä Övertorneån bensikseltä (Tusen tack, Övertorneån bensis!).

(* = Expedition Semen Build-up)

Yhteispotretti, Riku näyttää jotain jengimerkkejä.

Kolmantena päivänä kiivettiin siis jotain mitä jaksettiin, jos jaksettiin.

Hopsankeikkaa.

Ei siellä nyt ihan noin rankkaa ollut.