30.3.2009

Sininen putous

Sininen putous on tällä kaudella niin läskissä kunnossa että se on alkanut puskemaan kokonaan uutta linjaa pääpilarin vasemmalle puolelle - ja siltä puolen saa kaikenlisäksi vielä paljon enemmän kiipeilyä koska linjan voi starttaa melkein alhaalta asti. Pääpilarillehan kiivetään ensin n. 45 asteinen ramppi, joka on melkein puolet koko kp:sta. Vasurin variaatio oli eilen ns. makkeimmillaan: vähän kolisi kiville, vähän pelotti, pääsi slingaamaan puikkoja ja jäähaka puolivälin pilarissa joka mun yllätykseksi oli irti seinästä ja päästi epämiellyttäviä ääniä.

Pääpilari seisoo tukevasti jaloillaan ja on joka kohdasta kiinni seinässä, kannattaa käydä kiipeemässä nyt... Voisin lyödä vaikka vetoa että ensi vuonna siellä ei ole mitään tällaista vaan joku hassu liru vaan.

Korouomasta löytää yhtä sun toista kivaa kun jaksaa kävellä vähän perusmestoja kauemmaksi. Ennen Sinistä löydettiin hyvä lämppäri - kaksi reittiä, toinen rännin pohjilta ja toinen 90 asteista hyvää sitkasta jäätä. Joku oli siellä käynykkin jo ennen meitä vähän ämpyilemässä. Muutama ruutu Gorakista bundaloimassa:

Edellisviikonlopun teränkatkaisuepisodin jälkeen mun oli pakko vaihtaa hakkuihin Titanit, joita oon pitänyt lähinnä seikkailu-/"vuori"-/mikstaterinä, mutta jotka nyt sai luvan kelvata WI:lle. Viime maanantaina Skibotnissa selvisi kyllä jo se, että tuunaamaton Titan on (mun mielestä!) ihan surkea vähänkin kovemmalla jäällä. Teräkulma on mallia kirves, ja se pleittaa ja tuhoaa kyllä kaiken tielleen osuvan - ja onhan se paksumpikin kuin Laser. Veivasin siitä Laserin näköisen ja ohensin jonkun verran (taustalla perus-Titan):

Korolla on ollut viime öinä semmosia parinkymmenen asteen pakkasia, mutta tällälailla terotettu Titan tuntu toimivan ehkä jopa yhtä hyvin kuin paketista vedetty Laser: pysty kiipeemään kohtuu pienillä placementeilla ja pleittailu oli normaalia eikä semmosta 12 hengen astiasto hommaa.

24.3.2009

Pelkoa ja inhoa Paskalaaksossa ja niillämain pt.1

Gorak "Icebreaker" Bundalo.

Aki kiipesi 2007 maaliskuussa Skibotnin pohjukassa mahtavan pilarin, Lagopus Hunterin (Riekonpyytäjä), jonka kakkostelin silloin aika kusisissa tunnelmissa - enpä ollut silloin kiivennyt sellaista jäätä, jota ei aina voi lyödä ja jossa pitää ottaa hakuilla sidereita. Olin silloin todella liekeissä Akin mahtavasta liidistä ja siitä kuinka siistiä jääkiipeily voi olla kakkosenakin. Akin liidistä on yhdessä Sloupin vanhassa topicissa kuvia, tässä linkki. Sen hiihtolomaviikon jälkeen reitti on pyörinyt mielessä enemmän tai vähemmän. Viime vuonna pilari ei yltänyt maahan asti, joten asian sai onneksi jättää tälle kaudelle. Kävimme Bundalon (a.k.a Icebreaker) ja Sutturan kanssa pitkällä viikonlopulla Kilpisjärvellä ja tsekkasimme skenen myös muualla Skibotnissa.

Lagopus Hunter on n. 50 metriä korkea pilari, ja tarjoaa toimintaa aika pitkälti joka metrille. Ground-uppiin lähteminen olisi ollut varmaan helpompaa ellei mielessä olisi kummitellut kahden vuoden takainen kakkostelu, jonka jälkeen olin kutakuinkin varma etten ikinä pysty tällaisen liidaamiseen. Mutta tällaisia herkkupaloja ei sovi mennä pilaamaan työstämisellä!

Säästin vähän painossa ja starttasin liidiin yhdellä köydellä, ajatuksena että voin ottaa enemmän tulivoimaa varmistuksiin kun ei ole kahta kaapelia raahattavana. Reitillä saa kohtuu mukavasti slingattua jään luonnollisia muotoja ja kallioon saa pari hyvääkin piissiä. Lavia asemoi itsensä tulitusasemiin pilarin yläpuolelle - Riekonpyytäjä slideshow, sil vouz plait:

Kahden vuoden kuumotuksen jälkeen Lagopus Hunter taipui ehkä jopa yllättävän kiltisti (väittäisin, että se oli nyt pikkaisen paksummassa kunnossa kuin 2007), mutta jää se silti mieleen yhtenä siisteimpänä köydenpituutena mitä olen tähän mennessä kiivennyt. Pilarin spottaa helposti tieltä jos ajelee Skibotnista Tromssan suuntaan, ja lähestyminen on aika kivuton. Norskit oletettavasti tuntevat pilarin jollain toisella nimellä, mutta kun ne ei näistä liiemmin huutele niin täytyyhän näitä joillain kutsua. Lagopusin vieressä on paljon myös helpompia (ei kuitenkaan ihan megahelppoja) putouksia, ja mestoilla saa kyllä yhden päivän kulutettua mukavasti.

Paluu Paskalaaksoon.

Pyhäpäivä pyhitettiin Paskalaaksolle, eli Kvitdalenille. Moni tietää Lokosen (a.k.a Tiimalasi) joka on Kilpparin ja Skibotnin välissä oleva parinsadan metrin rännitys, Paskalaakso on eka laakso siitä pohjoiseen. Kvitdaleniin on n. 45min lähestyminen, ja kanjonia voi halutessaan kävellä vielä ties kuinka pitkän matkan eteenpäin. Jäätä on siellä sun täällä, yhdestä kp:sta useampiin, nelosesta ylöspäin. Lisäksi löytyy Akin Rolling Stones, mikstalinja jonka nimestä voi päätellä yhtä sun toista! Reitistä on kuva Akin galleriassa, linkki.

Ambitioihimme soveltuvan putouksen löydyttyä pistimme tassua toisen eteen. Päivän merkkitapahtumiin kuului hakun terän katkeaminen liidissä 2. kp :lla, joka pakotti rakentamaan aina niin mukavan roikkuständin ja vaihtamaan Sutturan Nomiceihin loppureitin ajaksi (ihan kiva hakku, ei siinä mitään). Olin teroittanut Laserit kieltämättä ehkä hiukan turhan ohuiksi, ja olihan niillä runnottu kivilläkin aika paljon. Mira linkkasi kiltisti perässä loukkaantuneella Fusionilla.

Onneks ei katkennu eilen!

Evväät loppu!

No ei se ole mikhän.


18.3.2009

Norja-efekti

Tuulentie. (c) Mira

Rahanmenon ja valaantappajien talouden tukemisen lisäksi Norjassa käymisessä on se huono puoli, että kun menet reissun jälkeen Korolle niin kaikki näyttää minigolfilta. Jäätä on liikaa ja liian lyhyellä matkalla. Ja kun nyt alettiin valittamaan, niin se vielä, että kevättä hehkutetaan usein parhaana jääkiipeilykautena: päivä on pitkä ja ei enää ole niin kylmä. Bullshit, sanon minä. Mitä se semmoinen jääkiipeily on, että on kokoajan kivaa?? Kellään ei ollut kylmä tai märkä, kukaan ei itkenyt, otsalamppua ei tarvinnut kaivaa edes esille, jää ei lohkeile kunnolla ja luntakin oli sitäpaitsi ihan liikaa.

Yksi mun parhaista jääkiipeilymuistoista on ekalta kaudelta. Olin takaisin kotona, umpijäässä ja läpimärkänä marraskuisen paukkupakkaspäivän jäljiltä. Henkisesti täysin romuna, kun liidaaminen oli mulle silloin jotain niin pelottavaa, etten pystynyt nukkumaan edellisenä yönä. Istuin keittiön lattialla märässä lämpökerrastossa ja olin niin älyttömän iloinen siitä että olin kotona. Olin melkein varma että en ehkä haluakaan harrastaa jääkiipeilyä. Siitä tietää, että on ollut hyvä päivä.

Norja-efektiin auttaa vain yksi asia: mennä takaisin. Viikonloppuna on kalenterissa kolme pelipäivää Skibotnissa ja Lyngenissä. Jyllende tider.

9.3.2009

Joint Turku-Rollo Team via Narvik - Lofoten - Narvik - Björkliden


Kymppiviikko startattiin etuajassa edellisenä perjantaina, jolloin päräytimme osaporukalla Narvikiin. En ollut aiemmin kiivennyt jäätä tässä pohjoisen kauniissa satamakaupungissa, mutta lämpötilahistoriat antoivat ymmärtää että tekemistä pitäisi riittää. Olo olikin kuin karkkikaupassa kun aloin kiikaroimaan potentiaalisia linjoja tankilla käymisen ohessa. Liikaan scouttaamiseen erehtyminen kostautuu kuitenkin helposti menetetyillä kiipeilytunneilla, ja pistimme auton kiltisti parkkiin läheiseen Skjomen -vuonoon ja kiipesimme hassunhauskan parin kp:n kukkakaalivirityksen (Tre Små Grisar, 100m). Samasta paikasta löytyi myös kiva auringon lämmittämä liru, jota sai aika kiltisti kosketella ettei olisi koko hoito rymissyt alas.

Sunnuntaina matka jatkui kohti lofootteja. Matti ja Teppo Turusta sekä Maisteri Rollosta saapuivat Hiacella kakkosaallossa ja painelimme hyvässä kelissä Svolvaeriin. Pienen scouttailun ohessa törmäsimme Johaniin ja Ullaan, jotka olivat vastikään tulleet alas Vågakallenin pohjoisseinältä reitiltä "Mieux vaut tard que jamais!", tässä linkki reitin topoon. Team Lindemark & Tiikkaisen lähetys olikin pohjoisen hiihtolomaviikon varmasti kovin veto.

Meidän eka kiipeilypäivä lofooteilla aukeni niin sinkissä kuin vain voi, taivaalta satoi märkää lunta vaakatasossa kunnon blosiksella. Toppeja ei liiemmin näkynyt, välillä ei tietäkään, mutta lähdimme Matin ja Sutturan kanssa tarkastamaan yhtä ränniä. Keli senkuin parani ränniin päästäessä, ja tunnelma oli tosiaan kohdallaan:

Kun kamat oli saatu kunnolla kasteltua, oli mukava lähteä takaisin mökille. Seuraava päivä toi mukanaan auringon, ja kävimme viimeistelemässä rännin mukavassa auringonpaisteessa. Jäätä näistä rännityksistä ei liiemmin löytynyt, mutta lumi oli paikoin mukavan jämäkkää. Suunto antoi yli 500 korkeuserometriä, ja saattoi sinne pari-kolme kiipeilymooviakin eksyä.

Matti rännittää.

Lumiolosuhteet eivät olleet ehkä ihan optimit maanantain myrskyn takia, ja lunta rymistelikin alas sieltä sun täältä säännöllisesti aina kun aurinko kerkesi feissejä lämmittämään. Keskiviikkona käytiin kuitenkin koko porukalla kuumottelemassa Vågakallenilla. Paikanpäältä löytyi kaikenlaista mukavaa: melkein pystysuoraa lunta (joojoo!), paskoja varmistuksia, rännit puski paljon lunta niskaan ja saldona parit pakit (tai miten sen nyt ottaa, mehän oltiin vain scouttaamassa). Kokeneemmat lofoottien talvikiipeilijät tiesivät kertoa, että talvirännit saarilla ovat hioutuneet halkeamien suhteen varsin piirteettömiksi, ja näin todellakin tuntui olevan. Knifebladet, peckerit ja spectret oli sitä suosituinta tavaraa kun köysiä ripusteltiin seiniin kiinni. Kamusetti ja jääruuvit sai roikkua aika rauhassa valjaissa. Deadmaneja voi suositella varmaan mille tahansa reitille jos olosuhteet on kuten viime viikolla.

Pojat scouttaamassa.

Torstaina siirryimme takaisin Narvikiin, josta iltamyöhällä bongasimme tien laidasta pienet iltakiikut. Oli kiva upottaa hakut pitkästä aikaa jäähän ja kallioon, pelkän lumen sijasta!

Samalla reitillä yritettiin rikkoa urpoilun maailmanennätystä:



Narvikissa keli oli muuttunut myöskin erittäin keväiseksi. Jääkiipeily auringonpaisteessa on osittain tosi hienoa, mutta on siinä miinuksensakin. Okei, on lämmintä, aurinkolasit on päässä ja elämä hymyilee, mutta jää on useimmiten ihan skeidaa ja hakut saa upottaa kyynerpäitä myöten sinne sisään. Kaikki vaikeat linjat saa jättää haaveiksi mikäli ne on seinässä ylipäätänsä enää. Jääkiipeilyn pitää olla kylmää ja pimeää! Reitillä Björnen sover pääsi kuitenkin jammaamaan, mitä voinee pitää plussana. Siis paljaita käsiä, ei hakkuja.

Lämmöt Narvikissa pysyi pahasti plussan puolella, joten siirryin Miran kanssa 50km sisämaahan Björklideniin, jossa olikin erittäin mukava pikku pakkanen. Spottasimme Loktjajokkalta kivan näköisen reitin: eka kp nelosen-vitosen jäätä, sitten iso lumikenttä ja lopussa pystyn näköinen pilarisysteemi. Alkupätkän jää oli hämmästyttävän kerrostunutta ja kerkesin ajattelemaan paljon sitä kuinka perseestä jääkiipeily oikeastaan onkaan. Mukavuudenhalusta en halunnut ständittää pystylle jäälle, joten siirryin lumikentälle ja toivoin että rannauksen aikana joku sopiva kivi löytyy slingattavaksi. Onneksi Björklidenin kivilaatu on erittäin isokiteistä ja hieman sloupimpi lärsäke sai luvan kelvata ständiksi (pehmeät tuubimalliset slingit tuntuu purevan paremmin kiteisiin kuin nauhamalliset "kovemmat"?). Yläkerran pilareiden alla Ruotsin perspektiivihärö toimi kerrankin niinpäin että setit näytti isommilta kuin alhaalta. Vikan kp:n kiipeily oli monipuolista ja fyysistä, tuli paljon kirosanoja, ja niitä tuli aika paljon lisää sen jälkeen kun jää loppui mutta kiipeily jatkui edelleen. Mutta Bläkkärin terät on niin perkeleen kestäviä että ne uppoaa oikeasti vaikka kiveen kun tarpeeksi mättää! Lisää kirosanoja kuului kun Mira kakkosteli säkkipimeässä perässä ilman otsalamppua (joka oli repussa 3kp:ta alempana).

Loktajokka.


Joitakin huomioita pohjois-kalotin talvikiipeilyyn liittyen: jääkiipeily ei ainakaan Pohjois-Suomessa tai Lyngenin suunnalla ole erityisen keliherkkää hommaa, koska lämmöt on aina pakkasen puolella. Lofooteilla ja Narvikissa lämpimät jaksot helposti tekevät useimmista paitsi varjofeisseistä sohjoa. Jos ei ole joku tietty reitti kiikarissa, ja haluaa pomminvarmasti keliä lomalleen, katselisin Narvikia pohjoisemmaksi (ihan vaan kuriositeettina: punttiksella on muuten aina tasainen keli). Vuoritouhut on sitten tietysti asia erikseen, siihen nälkään löytyy Lofooteilta kaikkea ED:hen asti ja Narvikista paljon mini-bigwalleja joissa ei taatusti ole reitin reittiä. Narvikin alueelta on ilmestynyt uusi (ainakin norjankielinen) topo, jota tosin ei löytynyt mistään paikan päältä.

Jääkiipeily on kiwwaaa!!