2.2.2009

Etiikkafilosofiaa ja sisäisiä ristiriitoja

Varoitus: sisältää vähän arkipäivän filosofiaa ja ehkä vähän liikaa nynnyilyä. Todellinen jääkiipeilijä sivuuttaa moiset pelkällä olankohautuksella ja haukkuu tissiposkeksi.

Kerttu, Korouoman virallinen jääkiipeilykoira.

Kiipesin viikonloppuna tosi hienon reitin. Se oli fyysisesti raskas, pelottava, huonolla tuurilla vähän ehkä vaarallinenkin ja mikä parasta, sitä oli eräs toinen kauhoja työstänyt mutta mä kerkesin ensin. Kruksissa kaksi tasapainotettua pitonia, tieoff-jääpuikko, käsin asetettava jäähaka, tieoff-jääpuikko ja 13cm ruuvi josta oli liian monta senttiä ulkona - ja sitten kunnon setitystä eli sen verran jyrkkää että aikaa ei ole ikuisesti hieroa. Yhdessä vaiheessa pelotti niin paljon että piti vain keskittyä hengittämiseen (se muuten auttaa).

Mutta: olin topissa ehkä vähän pettynyt. Paskana, kyllä, sitähän haettiin, mutta vähän ehkä kuitenkin pettynyt. Miksi? Koska tiesin vaikeassa kohdassa jokaisen muuvin. Tiesin, että vaikka ulkoisesti jotkut placementit näytti ihan hirveiltä, niin uudet terät pysyy niissä jos vain pysyn itse rauhallisena. Ja tiesin, että en voi mennä niin hapoille että tippuisin. Ainut mikä olisi saattanut estää mua kiipeämästä sitä, oli se että ohut ja herkkä jää olisi hajonnut jossain yllättävässä vaiheessa, kesken muuvin tai jotain. Jyrkimmässä kohdassa useamman ihmisen tekemä työstö oli kuitenkin aiheuttanut sen että mun ei tarvinnut lyödä paljoa minnekään. Asettelin teriä verhon läpi meneviin reikiin ja vetelin ylöspäin.

Ground-upissa tilanne olisi ollut täysin toinen. Hakuilla olisi tarvinnut tehdä sitä, mihin ne on kehitetty, eli lyödä. Ja verhojen haurauden takia olisi pitänyt kiivetä todella pienillä ja herkillä placementeillä, ja olisin peloissani saattanut tietenkin tuhota kaiken sen, mitä kiipesin. En olisi tiennyt että kohta saan 180cm slingin yhden paksun pilarin ympärille, tai sitä, että allaolevat tasapainotetut pitonit ainakin periaatteessa olivat aika hyviä (bounssasin niitä laskeutuessa). Kaikki olisi ollut ihan hulluna vaikeampaa, ja sisäisesti hienompaa.

Mutta enhän mä sitä olisi pystynyt onsightaamaan. Tai ehkä olisin, mutta se olisi vaatinut tilapäisen mielenhäiriön tai jotain vastaavaa. Otin joskus pari viikkoa sitten pakit yhdeltä reitiltä mitä onsightasin, ja koitin sitä sen jälkeen ylärillä. Olin erittäin tyytyväinen pakitusratkaisuun, koska olin ylärilläkin aivan paskana enkä keksinyt paljoa mitään mitä olisi voinut varmistukseksi sanoa. Jos olisin liidissä jatkanut, olisin kiivennyt itseni pussiin, niin ylös etten olisi voinut tippua, ja niin herkällä ja jyrkällä että en usko että olisin jaksanut pakittaa tai odottaa reskua.

Eilistä linjaa ei olisi tullut mielenkään yrittää onsightata, joten kiipesin sen kolme kertaa ylärillä ennen liidiä. Eka oli todella vaikea yrkkä, suorastaan pelottava kun katsoin yläköytenä olevaa puoliköyttä joka seikkaili pilarien terävien kulmien välissä. Olin hapoilla ja hakkasin jäätä rikki. Mutta toka oli jo selkeästi helpompi: tiesin että en tipu. Tiesin muuvit, en vain tiennyt saanko sinne tarpeeksi tavaraa että uskallan liidata sen. Kolmas kerta ylärillä oli jo kävelyä: sen kuin vetelin vanhoista placementeistä ja katselin rauhassa gearille paikkoja. Ei mitään toivoa epäonnistua. Varsinkin nyt kun minä ja se eräs toinen kauhoja olivat rauhassa muodostaneet placementeistä suoranaisen tiekartan, jonka mikäli muisti, ei pitäisi liiemmin ongelmia olla.

Liidi oli sitten vähän jotain siltä väliltä - tiesin, että jos en suoranaisesti mokaa, niin homma toimii, mutta jos jotain menee pieleen niin voi tulla aika rumaa jälkeä. Mutta siinä vaiheessa kun jalat on seinässä, ei ole toivoa enää hapottaa itseään ulos. Kyllä mä diggailin, paljon, mutta en ehkä ihan täysillä.

Mihin pitäisi sitten vetää raja milloin yrittää onsightia ja milloin ei? Jääreiteillä on riskinsä jos homma kusee. En ikimaailmassa olisi uskaltanut tippua kruksin varmistuksiin, varsinkin kun hylly-impacti oli varma, ja onsightissa olisin keksinyt niistä ehkä korkeintaan puolet. Mutta jos onsighti onnistuisi tuollaisella reitillä, sitä varmaan muistelisi vielä eläkkeelläkin. Toisaalta jos ei onnistuisi, saattaisi päästä eläkkeelle samantien.

Jääreittien työstäminen on todella kaksipiippuinen juttu. Onsightin ja työstetyn reitin ero on sata kertaa isompi kuin kalliolla, jossa esimerkiksi rajoilla olevan sporttireitin tehokas työstö ei vielä takaa mitään. Mutta jää muuttuu työstäessä, ja asiansa osaavalla se ei hajoa vaan muuttuu useimmiten helpommaksi. Placementit kasvaa ja luotto jään kestävyyteen paranee. Jää-/mikstakiipeily on aidoimmillaan ground-up, onsight ja ehkä myös vähän run-out. Ja ne linjat on niitä, joista niitä sankaritarinoita kerrotaan, ja joita mä arvostan.

Ja ainahan tietenkin löytyy sitten sekin tyyppi, joka kiipeää sun työstämän reitin ground-uppina. Se on vaan parempi kiipeilijä, ei siinä sen ihmeempää. Mutta sille on sitten omat taagit settinsä. Varmaa on vain se, että liian taagin näkösiä linjoja työstetään edelleen, pakkeja otetaan ja jääkylmä punkku takakontissa nautittuna on paljon parempaa siistin liidin jälkeen, vaikka oliskin vähän työstänyt etukäteen.

Sori, ei oo kuvia. Ja kyllä joo, mulla on liikaa vapaa-aikaa kun kerkiän tällasta kirjottamaan.

4 kommenttia:

Petteri kirjoitti...

Terve Tapsa ja terveiset etelästä. Todella mainio kirjoitus ja hyvää ja asiallista pohdintaa homman ytimestä. Miten se meni, että taitava saattaa selvitä tilanteista joihin kokenut ei itseään laita. Tai jotain. Katsotaan jos pääsisin taas seuraamaan teidän touhuja livenä tässä joku viikonloppu.

Anonyymi kirjoitti...

No häh?
Kukas se toinen kauhoja oli?
Mistä moinen salaperäisyys?

Anonyymi kirjoitti...

Aijaa -sekö olinki mie!
Enhän mie tuota ole työstäny.
Yläköyelä vain reenimielessä jonku kerran vejelly, ko en ole ajatellukhan, että tuommosia lähes soolottavia heikoilla varmistuksilla olevia thinicemixtajååpuikkohässäkkäreittejä
uskaltaa kukhan kiivetä.
Hullu äijä -hieno suoritus!

tapsa kirjoitti...

moro petteri! kivan näköisiä reittejä teillä siellä etelän mestoillakin, todella makia verho siinä sun kuvassa. ei muuta ku teretulemast tänne, toivottavasti päästään samoihin aikoihin mestoille.

aslakille: no ei se ollu mikhän!