22.2.2009

Treeniä tosielämää varten

Lauantain ohjelmistona oli Akin ideoima treenipäivä, jonka tarkoituksena oli hieman parantaa ihmisten multipitch-toimintaa, nopeuttaa tekniikkaa ja tuoda mahdollisia reppukiipeilyn ongelmia esille. Asioiden harjoittelu on kiipeilyssä tarpeellista, siitä varmaan moni on samaa mieltä. Varsinkin reskutushommia ei voi ikinä osata tarpeeksi hyvin, ja valitettavasti niille voi löytyä käyttöä jokaisen kohdalla.

Päivä aloitettiin treenamalla blokkiliidejä, jotta saadaan lisää tuntumaa nopeaan ständintekoon ja massiivisen köysinipun kanssa sekoiluun. Kiipeily hoidettiin painava reppu selässä, ihan vain jotta homma olis enemmän perseestä. Unohdin tottakai kiipeilyrepun kotiin, joten kiipesin rinkka selässä. Valitsimme mahdollisimman pystyn pätkän Ruskean vasemmasta laidasta, ja kiipesimme sen kuudessa kp:ssä siten, että kaikki ständit oli roikkuständejä. Kummallekin ukolle kolme "liidiä" aina putkeen. Ständin rakennukset kellotettiin, tottakai - tosin helppohan niitä on tehdä paksuun jäähän.
Iso reppu aiheuttaa helposti monenlaisia ongelmia, ja nyt kävi niin että ilmeisesti reppu jotenkin onnistui taittamaan Akilta BD:n muovisen ruuviholsterin poikki, sillä seuraksella että iso kasa ruuveja lensi pitkin ja poikin alakertaa. Kuumottavaa, koska jos vastaava määrä ruuveja häviää tosielämässä, on suomeksi sanottuna helposti kusessa. Mulla BD:n holsterit on aiemminkin vastustaneet siten, että yhdestä lensi portti jonnekin kun klippasin hakun siihen ja toisen portti palautuu itsestään ehkä joka kolmannella kerralla - useimmiten joudun ite laittaa sen kiinni. Sen sijaan itsetehty holsteri on toiminut luotettavasti vuodesta toiseen:

Kaksi sulkkaria, jotka on teipattu pystyyn kahteen valokuville tarkoitettuun muoviseen listaan. Koko hoito roikkuu varustelenkeissä, joten vaikka rakenne hajoaisikin, kamat on edelleen tallessa. Ja sulkkarit tuskin hajoaa. Ikää vehkeellä on neljä vuotta ja hyvin toimii.

RVK:n iloiset veijarit evästauolla.

Päivää jatkettiin "yhden hitin" treenillä - eli hakulla/raudalla saa lyödä vain kerran per placementti. Ylimääräisistä lyönneistä tulee virhepisteitä. Opettaa tehokkaasti etsimään hyvät placementit ja luottamaan huonoihin.
Ohjelman piti jatkua nopeuskiipeilyllä, mutta mulla tuli olkapäähän sen verran iso hitti ylhäältä että jalat lähti alta. Aloitin kyllä kelloa vastaan kiipeämisen, mutta kipu lukottaessa oli sen verran iso että päätin olla rikkomatta lisää. Nyt kun oikean käden nimettömän A2 on sen verran kipeä että auton lumiharjasta kiinnipitäminenkin sattuu ja olkapää otti damagea, on varmaan parempi viettää tuleva viikko ennemmin lenkkipolulla kuin keivillä.
Ei toiminta täysin tähän vielä tyssännyt - ilman yläköyttä olkapää ei ole läheskään niin kipeä. Lisäksi kilpailtiin abalakovien teossa ja poskettoman paskojen juttujen kertomisessa.

Mukana oli myös engelsmanni Marcus, joka oli tullut pohjoiseen tyyppaamaan Fordien pakkaskestävyyttä. Marcus todisti, että jääkiipeily ei ole välineurheilua rippaamalla todella pätevästi semmoisilla hakuilla, että en varmaan uskaltaisi käyttää niitä edes jäätyneen takajarrun avaamiseen. Hakuissa oli sitäpaitsi jotain tosi epäilyttävän näköisiä lenkkejä.
Kiitokset Akille vaivannäöstä ja hyvästä treenistä, vaikkei ihan kaikkea kerettykkään tekemään!

18.2.2009

Arkistojen kätköistä

Lappicup on jälleen takanapäin, tällä kertaa reitinteosta ja b-finaaleista selvisin pienellä pulley-vammalla ja parilla siiderillä. Viikonlopun ulkoilut jäi väliin myös pakkasten takia, mutta eipä tuo nyt pahasti enää ahista tässä vaiheessa kautta. Hyvää kiipeilyä on toivottavasti kuitenkin luvassa tulevina viikkoina - etelämmässä varmaan aletaan jo kiviä sulattamaan, täällähän vasta parhaat talvikelit alkaa olemaan. Kovalevyä penkoessa löysin pari kivaa vintagekuvaa hyvine muistoineen:

Suentassu vuonna 2005 - Jomppis työstää, Aki varmistaa. Ei taipunu tällä reissulla, eikä vielä seuraavallakaan, mutta kyseinen reissu sai kyllä mut vaihtamaan Quarkeista Ergoihin samantien. Käppyrä on käppyrä kun jyrkistä reiteistä puhutaan - suoravartiset ei sovi sporttikiipeilyyn. Aki oli todella monta kertaa todella lähellä toistoa, oikeastaan yhden jalkamuuvin päässä ellen väärin muista. No, kyllä se siellä säilyy. Rotko, missä Suentassu on, on todella kaunis paikka ja sinne mahtuis vaikka kuinka paljon lisää hyviä sporttimixtavetoja. Suentassu lienee kuitenkin vaikeimmasta päästä, ellei vaikein, jos ajatellaan potentiaalisia reittejä.

2007 itsenäisyyspäivä - Kvaloya, Norja. Reitti oli nimeltään Hårek, 250m ja paikallinen commitment -greidi oli kolmonen (=muistaakseni "1 päivää"). Valoa oli pari tuntia päivässä, ja kiipeily oli mielenkiintoista - aika paljon ohuella pehmeällä jäällä kiipeämistä, mutta iso osa varmistuksista oli kuitenkin kalliokamaa. Ekana päivänä otettiin pakit vikan kp:n alta, kun kruksin thin-ice ei kestänyt painoa ei niin yhtään, kaikki murtui terien alta. Reitti todettiin kiipeilykelvottomaksi senaikaisessa kunnossaan. Puolivälissä pakitusta Aki oli kuitenkin jo sitä mieltä, että se onkin kunnossa - hän pystyy kiertämään kruksin n. 40 metrisellä drytool -pätkällä, joka alkoi vähän hänkkinä. No eihän siinä mitään, seuraavana aamuna oltiin taas painamassa ja mulla oli ilo varmistaa todella spektaakkelimaista liidiä, joka sisälsi myös lentäviä hakkuja. Alastulo ei mennyt yhtä iloisesti kuin ylösmeno, ei löydetty topossa mainittua käveltävää ränniä vaan rappeloitiin pimeyteen 6 kp:ta - aika spookya, kun ei ole mitään tietoa, mihin laskeutuu ja milloin pääsee alas.

Lyngen 2005 tai olisko peräti 2004. Musti vääntää nudelia. Kuinka monta pakitusta yhteen viikkoon mahtuukaan? Tosi monta. Samalla reissulla päätin myös että jos mökkimajoitusta on saatavilla, sitä käytettäköön. Helmikuussa viikko teltassa on perseestä - ihan miten tahansa asiaa katsoo. MustaSielu oli ainut joka omisti kaasukeittimen, meikä ja jomppis sulateltiin Trangialla menemään. Loppuviikosta oli aivan käsittämätön hedari, pahempi kuin kovassa krapulassa, koska vettä ei ikinä pystynyt sulattamaan tarpeeksi ja joka päivä piti käydä jossain hikoilemassa. Okei, suurin osa vastoinkäymisistä menee kokemattomuuden piikkiin mutta oon kyllä edelleen sitä mieltä että jos reissussa haluaa maksimoida kiipeilylliset ambitiot, niin teltta ei ole hyvä vaihtoehto. Fyysinen ja henkinen palautuminen jää aika puolitiehen.

Hiihtolomaviikko vuonna 2006 - Lyngen, Lyngsdalfosset (250m), jonkin ikiaikaisen topon mukaan WI5:sta. Jomppis painaa menemään, meikä varmistelee. Loistava mummojääputous, kiivettiin kahtena köysistönä Akin ja Ulliksen kanssa. Aki ei suostunut lähtemään, ellei saa liidata kaikkia pitchejä. Aurinko paisto ja jää oli hyvää alhaalta ylös - eipä siinä sen ihmeempää. Pitkä päivähän tollaisestakin tulee, kun lähestymiset vei pari-kolme tuntia suuntaansa. Ysikymppistä jäätä tältä putoukselta tuskin löytyy koskaan, mitä voisi greidin perusteella olettaa, mutta komea se silti on kun tieltä kattoo.

8.2.2009

Teipeistä, autoblockeista ja nesteytyksestä

Kävin perjantaina lenkillä -19 asteen pakkasessa ilman ongelmia ja siitä ilahtuneena päätettiin ettei parikymmentä astetta ole liian kylmä kiivetä. No eihän se olekaan, mutta varmistajalle ei ole herkkua, varsinkin jos tuulee kunnolla. Nuoremmat valitteli jotain oksettamisesta ja näön lähtemisestä, mutta kyllä mullakin kieltämättä vähän viileä oli kiivetessäkin. Hanskat ei meinannut pysyä edes kiivetessä sulina, vaan hiki ja lumi jäätyivät pikkuhiljaa ja tekivät niistä liukkaat. Käytin vanhoissa Ergoissa skeittilaudan dekkiteippiä, ja eilen sitä olisi kyllä tarvinnut. Ainut miinuspuoli siinä on se, että hanskoja menee helposti 3-4 paria kaudessa - dekkiteippihän on siis käytännössä hiekkapaperia. Fusioneissa on nykyään vulkanisoituvaa teippiä, joka on siitä loistavaa että se ei ime vettä yhtään ja ei kuluta hanskoja, mutta jäiselle hanskalle siitä ei liiemmin ole kitkaa.


Kiirettä pakkasessa kiivetessähän ei kannata pitää, koska sitä nopeammin joutuu varmistushommiin! Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan, ja löysin itseni männyn kyljestä tärisemässä. Kylmyyden tehtyä tehtävänsä alakerrassa oli aika laskea yksi kakkostelija alas keskeltä reittiä. Kuten useimmat, varmistan kakkosia aina autoblockilla. Todella mukava peli, siihen asti kun joku haluaa yllättäen alas. Tunnollisena miehenä olen harjoitellut autoblockin aukaisemisen prusikilla tms. narulla, mutta seuraava kikka kyllä helpottaa elämää kummasti (propsit Lumivyöry-Jussille). Kyllä tämän varmaan moni tietääkin, mutta niiden elämää helpottamaan jotka ei tiedä:

Ainakin BD:n väkäselliset sulkkarit uppoaa nätisti ATC-Guiden ja Reverso3:n vapautusreikään. Sulkkari ei mahdu siitä läpi, mutta se huukkaa sitä reikää erittäin tukevasti ja siitä pystyy painamaan autoblockin auki. Kun samalla pitää toisella kädellä kiinni köydestä, laskeminen on paljon helpompaa kuin jos olet esim. laittanut narun reiästä ja ankkurin kautta itseesi. Helpompaa, mutta myös raskaampaa - riippuu tietysti kiipeilijän painosta, kitkoista, ym. miten helposti sen saa auki. Kahden kiipeilijän samanaikainen laskeminen voi olla vaikeata (mutta niin se on miten tahansa tehtynä). Älkää kysykö multa onko tässä tekniikassa jotain väärää tai mahdollisesti vaarallista. Niinjoo, Toucan -fanit voi säästää mielipiteensä - tiedän kuinka helppo sillä on laskea kakkonen alas. Mutta tiedän myös kuinka helppo se on tiputtaa kun vetää siitä köydet irti!

Morning glory a.k.a Bacon in the Trunk. Ei voi liikaa korostaa aamiaisen merkitystä hyvälle päivälle. Napa täyteen rasvaa, sillä ne reitit menee ja ei tule kylmä. Päivällä syödyt jäiset leivät ei liiemmin enää lämmitä. Jätin ajat sitten jo pois myös kahvin juomisen päivällä: ei lämmitä yhtään, ei paranna dehistä ja saa koko ajan ravata kusella. Teetä vaan, jossa on sikana sokeria. Eikä sillä teellä nyt niin merkitystä, kunhan on jotain kuumaa jossa on sokeria. Kaakao on kanssa kiva mutta haisee pahalle oltuaan termarissa yli viikon. Punaviini pysyy kaikista parhaiten sulana.
Ainiin, Gorak on luvannut alikersantti Vepsäläiselle kossupullon jokaisesta inttivuoden aikaisesta Korouoman reissusta, ja eilen pärähti kolmas leka pankkiin. Onnittelut!

2.2.2009

Etiikkafilosofiaa ja sisäisiä ristiriitoja

Varoitus: sisältää vähän arkipäivän filosofiaa ja ehkä vähän liikaa nynnyilyä. Todellinen jääkiipeilijä sivuuttaa moiset pelkällä olankohautuksella ja haukkuu tissiposkeksi.

Kerttu, Korouoman virallinen jääkiipeilykoira.

Kiipesin viikonloppuna tosi hienon reitin. Se oli fyysisesti raskas, pelottava, huonolla tuurilla vähän ehkä vaarallinenkin ja mikä parasta, sitä oli eräs toinen kauhoja työstänyt mutta mä kerkesin ensin. Kruksissa kaksi tasapainotettua pitonia, tieoff-jääpuikko, käsin asetettava jäähaka, tieoff-jääpuikko ja 13cm ruuvi josta oli liian monta senttiä ulkona - ja sitten kunnon setitystä eli sen verran jyrkkää että aikaa ei ole ikuisesti hieroa. Yhdessä vaiheessa pelotti niin paljon että piti vain keskittyä hengittämiseen (se muuten auttaa).

Mutta: olin topissa ehkä vähän pettynyt. Paskana, kyllä, sitähän haettiin, mutta vähän ehkä kuitenkin pettynyt. Miksi? Koska tiesin vaikeassa kohdassa jokaisen muuvin. Tiesin, että vaikka ulkoisesti jotkut placementit näytti ihan hirveiltä, niin uudet terät pysyy niissä jos vain pysyn itse rauhallisena. Ja tiesin, että en voi mennä niin hapoille että tippuisin. Ainut mikä olisi saattanut estää mua kiipeämästä sitä, oli se että ohut ja herkkä jää olisi hajonnut jossain yllättävässä vaiheessa, kesken muuvin tai jotain. Jyrkimmässä kohdassa useamman ihmisen tekemä työstö oli kuitenkin aiheuttanut sen että mun ei tarvinnut lyödä paljoa minnekään. Asettelin teriä verhon läpi meneviin reikiin ja vetelin ylöspäin.

Ground-upissa tilanne olisi ollut täysin toinen. Hakuilla olisi tarvinnut tehdä sitä, mihin ne on kehitetty, eli lyödä. Ja verhojen haurauden takia olisi pitänyt kiivetä todella pienillä ja herkillä placementeillä, ja olisin peloissani saattanut tietenkin tuhota kaiken sen, mitä kiipesin. En olisi tiennyt että kohta saan 180cm slingin yhden paksun pilarin ympärille, tai sitä, että allaolevat tasapainotetut pitonit ainakin periaatteessa olivat aika hyviä (bounssasin niitä laskeutuessa). Kaikki olisi ollut ihan hulluna vaikeampaa, ja sisäisesti hienompaa.

Mutta enhän mä sitä olisi pystynyt onsightaamaan. Tai ehkä olisin, mutta se olisi vaatinut tilapäisen mielenhäiriön tai jotain vastaavaa. Otin joskus pari viikkoa sitten pakit yhdeltä reitiltä mitä onsightasin, ja koitin sitä sen jälkeen ylärillä. Olin erittäin tyytyväinen pakitusratkaisuun, koska olin ylärilläkin aivan paskana enkä keksinyt paljoa mitään mitä olisi voinut varmistukseksi sanoa. Jos olisin liidissä jatkanut, olisin kiivennyt itseni pussiin, niin ylös etten olisi voinut tippua, ja niin herkällä ja jyrkällä että en usko että olisin jaksanut pakittaa tai odottaa reskua.

Eilistä linjaa ei olisi tullut mielenkään yrittää onsightata, joten kiipesin sen kolme kertaa ylärillä ennen liidiä. Eka oli todella vaikea yrkkä, suorastaan pelottava kun katsoin yläköytenä olevaa puoliköyttä joka seikkaili pilarien terävien kulmien välissä. Olin hapoilla ja hakkasin jäätä rikki. Mutta toka oli jo selkeästi helpompi: tiesin että en tipu. Tiesin muuvit, en vain tiennyt saanko sinne tarpeeksi tavaraa että uskallan liidata sen. Kolmas kerta ylärillä oli jo kävelyä: sen kuin vetelin vanhoista placementeistä ja katselin rauhassa gearille paikkoja. Ei mitään toivoa epäonnistua. Varsinkin nyt kun minä ja se eräs toinen kauhoja olivat rauhassa muodostaneet placementeistä suoranaisen tiekartan, jonka mikäli muisti, ei pitäisi liiemmin ongelmia olla.

Liidi oli sitten vähän jotain siltä väliltä - tiesin, että jos en suoranaisesti mokaa, niin homma toimii, mutta jos jotain menee pieleen niin voi tulla aika rumaa jälkeä. Mutta siinä vaiheessa kun jalat on seinässä, ei ole toivoa enää hapottaa itseään ulos. Kyllä mä diggailin, paljon, mutta en ehkä ihan täysillä.

Mihin pitäisi sitten vetää raja milloin yrittää onsightia ja milloin ei? Jääreiteillä on riskinsä jos homma kusee. En ikimaailmassa olisi uskaltanut tippua kruksin varmistuksiin, varsinkin kun hylly-impacti oli varma, ja onsightissa olisin keksinyt niistä ehkä korkeintaan puolet. Mutta jos onsighti onnistuisi tuollaisella reitillä, sitä varmaan muistelisi vielä eläkkeelläkin. Toisaalta jos ei onnistuisi, saattaisi päästä eläkkeelle samantien.

Jääreittien työstäminen on todella kaksipiippuinen juttu. Onsightin ja työstetyn reitin ero on sata kertaa isompi kuin kalliolla, jossa esimerkiksi rajoilla olevan sporttireitin tehokas työstö ei vielä takaa mitään. Mutta jää muuttuu työstäessä, ja asiansa osaavalla se ei hajoa vaan muuttuu useimmiten helpommaksi. Placementit kasvaa ja luotto jään kestävyyteen paranee. Jää-/mikstakiipeily on aidoimmillaan ground-up, onsight ja ehkä myös vähän run-out. Ja ne linjat on niitä, joista niitä sankaritarinoita kerrotaan, ja joita mä arvostan.

Ja ainahan tietenkin löytyy sitten sekin tyyppi, joka kiipeää sun työstämän reitin ground-uppina. Se on vaan parempi kiipeilijä, ei siinä sen ihmeempää. Mutta sille on sitten omat taagit settinsä. Varmaa on vain se, että liian taagin näkösiä linjoja työstetään edelleen, pakkeja otetaan ja jääkylmä punkku takakontissa nautittuna on paljon parempaa siistin liidin jälkeen, vaikka oliskin vähän työstänyt etukäteen.

Sori, ei oo kuvia. Ja kyllä joo, mulla on liikaa vapaa-aikaa kun kerkiän tällasta kirjottamaan.