26.1.2009

Back to Björkliden

Käytiin raapaisemassa pikainen reissu Björklideniin Ravilan ja Kovapanoksen kanssa. Tuloksena oli yllättävän helposti kiivettyjä reittejä ja häpeilyttävän vähän epikointia. Lauantaina kiipesimme Loktajokkalla Oktoberfestin ja sunnuntaina jonkun nimettömän hässäkän.

Perjantaina startattiin iltasella tien päälle, Rollostahan on vaivaiset 450km mestoille joten turha hoppuilu jätettiin vähemmälle. Lisäksi kun ylittää rajan, saa tunnin lisäaikaa. Gorak oli varustautunut vaatimattomasti kolmella kameralla, joiden lisäksi mulla ja Panulla oli omansa. Joten ei ihme että kuvia riittää tällä kertaa.
Suurimmat epiikit tapahtuivat jo perjantaina, kun havaittiin että Gorakin makuupussi oli Rovaniemellä ja skinien liima oli kerennyt "hieman" kuivahtaa: ei ollut toivoakaan saada niitä kiinni Lavitsan keihäisiin. Herrasmiehinä päätimme Panun kanssa myöskin olla käyttämättä minkäänlaisia lähestymisvehkeitä.

Topo lupaili Oktoberfestille 6-8 kp:ta ja WI5:n kruksin. Tästä riemastuneena pelipaikoilla oltiin ajoissa ja lähestyminen hoitui puoleen tuntiin. Alhaalta katteltiin, että kuivalta näyttää: parempi varmaan ottaa kalliogearia messiin. Hyvä idea, varsinkin kun pitonit oli mökillä ja kiilat Rovaniemellä. Mutta kiipeily ei todellakaan vastustanut ja reitti oli puoliksi jo kiivetty ennenkuin köydet kaivettiin repuista esiin.

Pikkaisen teknisemmän traversen jälkeen toiminta oli taas aika suoraviivaista sauvakävelyä - hupia sai kuitenkin varmistusten kehittelemisestä. Prusiknaru toimii kiilana loistavasti (kahdesti!), ja toinen ständi koostui jäähaasta ja kahdesta tasapainotetusta Fusionista. Pitkiä ruuveja raahattiin ylös kymmenkunta, niistä käytettiin kahta. Jääreittiähän me tultiin kiipeämään?
Ilmeisesti koko reitti ei ollut muodostunut siinä mielessä, missä se on ollut olemassa joskus aikaisemmin. "Kiipeily" oli suurimmaksi osaksi jyrkkää lunta, ja taagimpi jätkä todennäköisesti pystyisi laskemaan koko reitin parilla isolla dropilla. Oletettavasti kiersimme reitiltä pois pari kertaa, välttäen paljaat kalliot joissa joskus ilmeisesti on sitä WI5:n jäätä. Nyt siitä ei ollut tietoakaan.

Topissa oltiin reilusti alle kolmessa tunnissa. Mukavaahan se on joskus näinkin päin, että reitit on helpompia kuin mitä odottaa: yleensähän turpaanotto on se yleisin fiilis näillä leveyksillä. Pientä nyreyttä oli kuitenkin ilmassa, kun homma eteni täysin kitkattomasti ja laskeutumisrännikin löytyi ekalla yrittämällä. Missä se epiikki luuraa?!

Koska päivällä ei menty hapoille, yritettiin tilannetta korjata illalla: sekin huonoin tuloksin. Ensimmäinen seikkailija kuorsasi ennen yhtätoista ja loput äkkiä perässä. Kakkospäivää varten oli spotattu kivan näköinen pilari Loktalta, joten ihan hyvä että kaljaa jäi isännillekin jätettäväksi.

Hämärässä kiikareiden läpi katsottuna reitti näytti ihan jännältä, mutta alhaalla kerkesin hieman taas pettymään kun yläosan pilari näyttikin turhan tukevalta. Yläkerta oli kuitenkin ihan mielenkiintoista ja jää kovien pakkasten jälkeen aika halkeilevaa; ständin sijoitin sopivasti siten, että kaikki yläkerrasta tiputtamani tulee takuuvarmasti poikien niskaan.

Tunnelma olikin selvästi kohillaan, tarjoilin alakertaan aika paljon lunta ja kovempia kerroksia parilta hyllyltä. Tuuli oli muodostanut jäähän hassuja painovoimaa uhmaavia muotoja, ja aikaa menikin jonkun verran niiden varovaiseen ohitteluun. Pakkasta oli rapiat -15 astetta, mutta ränni oli varsin tuulensuojaisa. Taisi pojille kuitenkin pikkaisen viileä tulla meikän arpoessa yläkerrassa, sillä Gorak louhi ylös untsikka päällä.

Loktajokkalla ei mitenkään hirveästi varsinaisia jääreittejä ole, nyt näytti siltä että tämä topossa mainittu nimeämätön putous, Big Blue ja yksi leveä mutta helppo lyhyt putous olivat ainoat - vuodet eivät ole veljeksiä. McGregorin topossa on Oktoberfestistä kuva, jossa yläkerrassa reitin vasemmalla puolella (se on oletettavasti directi) on n. 40m X 40m jääseinä, nyt koko feissi oli rutikuiva. Kesä ja syksy ovat kuulemma olleet kuivat.

Topista ablakoimme alas ja pikaisesti autolle. Kiirunassa oli pakko ottaa perinteinen kaivosmies -ateria eli Skrovmål 150, mikä on muuten oikeasti iso. Kaijaa kuunneltiin ihmeen vähän koko reissulla, uusia kovia nimiä sen sijaan löytyi Rockyn soundtrackilta:"Training Montage", josta tuli kova vastustaja mahdollisesti maailman parhaimmalle nostatusbiisille eli Zeppelinin Kashmirille.

22.1.2009

Motivaatio se on huonokin motivaatio

Erään paikallisen jääkiipeilijän nikotiinikorvaushoito on saavuttanut sellaisen pisteen, että jääkiipeilyreissu Ruotsiin on ilmeisesti pakollinen. Intialainen purutupakka ilmeisesti katkaisi kamelin selän, joten illalla kokka on kohti Kiirunaa. Hell yeah, jos ei muuta niin ainakin kylmää keliä tiedossa!

19.1.2009

Jos kamat ei hajoa, ei ole tarpeeksi voimaa

Mukavinta asiassa tietysti oli se, että olin yläköydessä kun huomasin, että jalka tuntuu hieman lipsuvan. Eipä ihme, koska kärkipiikki oli vaihtanut paikkaansa ja löytyi kantapään alta. En ole ikinä kuullut tällaisesta jääraudan hajoamisesta, eikä tuntunut kukaan muukaan kuulleen. Mestoilla olijoilla (Gorak, Pastori, Panholio ja Seat Master) oli yhteensä n. 40 kiipeilyvuotta , joten ihan päivittäisestä hajoamisesta ei liene kysymys. Molemmilta puolilta etummaisen "akselin" yläpuolelta oli rauta murtunut taitoskohdasta. Nämä oli kuitenkin mun ykkösraudat, joilla oon pyrkinyt kiipeämään vain jäätä. Kakkosraudat näyttää paljon pahemmilta ja on mun mielestä saaneet enemmän runtua, mutta ilmeisesti metalli väsyy jäälläkin. Spookya, mutta erittäin mukavaa että se hajosi juuri eilen eikä tosielämässä.

Kovan jään ja laiskuuden nimissä sunnuntai pyhitettiinkin ihan vain yläköysittelyyn, ja annettiin naisten hoitaa herottamiset.
22 ulkokiipeilypäivää tällä kaudella, joissa yläköysittelyt tai kakkostelut on laskettavissa yhden käden sormilla. Jos päivästä toiseen pelkästään liidaa, saattaa vauhti mun mielestä myöskin kärsiä, koska ei pääse painamaan kaasu pohjassa yläköyden turvin. Lisäksi todennäköisesti ei opi tekemään super-herkkiä muuveja, koska niitä harvemmin tulee tehtyä jos pelottaa paljon.

Itse ainakin pyrin aina kakkosena paahtamaan niin lujaa kuin pystyy, jotta a.) tajuaa että ne hakut pysyy ihan missä vaan b.) osaa sitten tosielämässä kiivetä nopeasti kun sille todella on tarvis. Lisäksi kun leikkii yläköydellä, saattaa tajuta jopa jotain siitä että mitä oikeasti pystyisi kiipeämään, jos jääkiipeilystä ei olisi 90% korvien välissä tapahtuvaa taistelua. Mutta pelko pitää miehet (ja naiset) hengissä, eikö niin?
!

8.1.2009

Mixdead mediaa pt.1

Nyt kun lopultakin löytyi hyvät popit taustalle niin voi laittaa Kyberpunkin FA:sta pikku pätkän näkösälle. 62,4 Mt / 6:04 min.
kyberpunk.divx
Iso Käsi Panulle kuvaamisesta & editistä.
Pakkaset loppu, ei muuta kuin kiesi täyteen pastaa ja punkkua ja Posiota kohti!

1.1.2009

Perussetitystä ja -pakitusta

Uudenvuodenaaton kunniaksi käytiin vetäsemässä "pikaset" Ruskealla. Rotkon yläpuolella uhitellut talvimyrsky ei päässyt montun pohjalle asti puhaltamaan, ja keli olikin kiipeilyllisesti "makkeimmillaan". Kauden ekat pakit pärähti kaikkein oikeinpuolimmaisesta räästä, joskaan sitä ei kuvassa enää näy koska onnistuin tuhoamaan puikon sitä yrkätessäni. No, pakit päivässä pitää mielen nöyränä - ja pitäisi kyllä jo tällä iällä uskoa että ei se jää yhtään paremmin kestä jos sitä hakkaa aina vaan lisää ja lisää... Harmittaa kieltämättä vähän muiden puolesta, koska kyvykkäämpi kaveri olisi todennäköisesti sen pystynyt sievästi huukkailemalla kiipeämään. Mutta eiköhän se muodostu uudestaan tulevilla pakkasilla - aihiot on jo valmiina. Ja mikäli muodostuu, niin Kaija Koota kuullaan Ruskealla taas. (Kuvassa on muuten kiipeilijä hieman piilossa perusuoman oikeassa laidassa, entinen rovaniemeläinen ja nykyinen kanadalainen Markus. Ei muuta kuin tsemiä sinne Baffinin seikkailuihin!)

Tuhotusta puikosta seuraava pilari vasemmalle oli sen sijaan laadukasta ja pomminkestävää jäätä alhaalta ylös. Hienoja muuveja, pikku pumppua ja hyviä ruuveja. Excellánce! Possea Korouomassa oli enemmän kuin aikoihin, parkkiksellakin oli paikallisilla mittapuilla suorastaan ahdasta. Putouksilla ruuhkaa ei kuitenkaan ollut, suurin osa porukasta taisi lompsia Ruskean ohi (johtuiko Kaija Koo:sta, en tiedä).

Nyt pitäisi pakastaa kunnolla viikon verran, toivottavasti jäätyy uusia systeemeitä koska perusputoukset on ollut samassa kuosissa kohta toista kuukautta. Harmi vaan, että keli on mahdollisesti sen verran kovaa että kiipeilyssä ei ole enää liiemmin mieltä. Nynnyilyä, kyllä, mutta kun on yli 20 astetta pakkasta niin mun ruuvit ei ainakaan uppoa enää mihinkään ja Vanttauskosken kaakaot alkaa kuumotella mielessä. Vaikka ajat sitten olen omasta mielestäni noudattanut -20 asteen rajaa, tuntuu että ei yksikään reissu ole jäänyt tekemättä pakkasen takia. Viha-rakkaus suhde harrastukseen? Ei kai köyden terävässä päässä voi kukaan väittää viihtyvänsä, varsinkin jos pelottaa hulluna ja on munia myöten märkä, mutta kai se kaakao sitten kultaa muistot.